Hän nuhteli kuitenkin tuota sivu-Katalinia; niin miettivässä mielentilassa, kuin missä hän tänään oli, ei hän tahtonut tietää moisesta kevytmielisyydestä.
Niin huolehtivalla arvokkuudella, kuin naiselle yöpaidassa ja paljain jaloin oli mahdollista, asteli hän siniseen huoneeseen ja ryömi huoaten leskivuoteensa peitteen alle. Merenneidon luola oli muuten myöskin kylmä sinä päivänä.
Hän ei tuntenut vielä itseään uniseksi, mutta silti sammutti hän lampun, solmi kätensä yhteen niskansa taakse ja odotteli tavallisia yövieraitaan…
Yölliset vieraissakävijät olivat kapteeni Milkan ajatukset. Tänä hiljaisena hetkenä löysivät ne aina tien hänen luokseen, samoinkuin Bachus-jumalan kesyt pantterit Ariadnen luo.
Ne tulivat Nokturnien kuumain tuulten kantamina, keskiyötaivaan tuulisten pilvien seurassa. Ne kohottivat vastustuskyvyttömän naisen kullanhohtoisille, hiljaa tuutiville aalloilleen ja veivät hänet mukanaan kauas pois.
Lyhyesti sanoen: Stefan Aratón puoliso lepäsi leveässä jacaranda sängyssään, jonka hänen miehensä oli leikkauttanut hänelle eräällä székelyläisellä tuhattaiturilla, ja uneksi jalkaväenkapteenista…
Nyt soitteli rouva Katalin itselleen kultaviululla:
Tämä on puhtain, jaloin tunne, joka koskaan on saattanut naissydämen sykkimään. Mutta ei! Muut naiset, tavalliset naiset, jotka etsivät vain hakkailua ja huvittelua, eivät koskaan kykenisi tuntemaan mitään tällaista.
Sillä hänet sitoi salaperäisen, henkisen äitiyden langat tähän ihmiseen. Milka oli hänen luomuksensa, hänen kasvatuksensa hedelmä, hänen omaisuutensa.
Hän katseli kapteenia, kuin mykkää, ravintoa nauttivaa alkusolua; hän näki hänet lallattelevana, horjahtelevana lapsena; myöhemmässä hoidon asteessa häpeissään olevana ihmispelkopojanvetkaleena; ja viimeksi näki hän jaloilleen autetun ihmisen täysinkehittyneenä miehenä.