— Koska haavoituitte? kysyi Kadar.

— Kuusi päivää sitten.

— Ilkeätä ruutia…! sanoi ylilääkäri, joka mielellään tahtoi esiintyä vähäsen karkeana. Voitte kiittää isäänne, että hän on antanut teille perinnöksi niin hyvää verta!

Heidät kylvetettiin ja pantiin sänkyyn. Laihtuneet he olivat poissaolonsa aikana, ehkä myös hitusen kasvaneet, kasvonsa olivat tulleet ruskeiksi ja piirteet kovettuneet.

Ennenkuin Katalin meni kotiin miehensä kanssa, katsahti hän vielä kerran heidän yksityiseen huoneeseensa. Hänellä oli muassaan heille kullekin annettavaksi täytetty suklaakakku silkkipaperissa. Heidän kaulassaan avonaisten yöpaitojen alla näki hän Pyhän Katarinan kuvan.

— Millaisia terveisiä vien mestari Kantorille? kysyi hän.

— Tervehdi sitä ja sano, että odotamme tervehdyskäyntiä huomenna.

Sitten jäivät Pal ja Peter yksikseen. Hitaasti ja harkiten imivät he suklaatejaan ja samalla toivat kovaäänisesti ilmi ihastuksensa, kuten koulupojat kesälomalla.

— Hei, miten hieno sänky!

— Huomenna nukumme kymmeneen.