— Ja saamme kahvia ja pyöryköitä aamiaiseksi.
— Ja kaksi munaa. Minä tahdon kaksi munaa.
Kiitollinen isänmaa on minulle velkaa kaksi pehmeäksi keitettyä munaa.
— Mikäli voin päättää professorin eleistä, ei hän laske meitä takaisin kuuteen, seitsemään viikkoon.
— Niistä kuudesta jäämme neljäksi veli Stefanin yksityispotilaiksi.
— Miten ihanalta tuleekaan tuntumaan loikoa leposohvalla taasen ja lukea Zoltán Karpathya!
Sitte vaipuivat he uneen kuten ennen äitinsä syliin. Ei ryssien raskaan tykistön sulkutuli, eivät siperialaisen hyökkäyskomppanian hurraahuudot, eivätkä kuvat viime viikon pistintaisteluista häirinneet heitä.
Unessakin nauttivat he huoneen lempeästä lämmöstä ja joustosängyistä. Molemmat kuulivat jotain aivan hiljaista sanomattoman suloista musiikkia, se oli veri, joka suhisi ja lauloi heidän korvissaan.
Oli keskiyö, ennenkuin Arató ja Katalin ehtivät kotiin omainsa luo.
Matkalla oli Stefan kertonut, että pojat oli sotanäyttämöltä siirretty Kassaan. He olivat tahtoneet salata kotiväeltä, että he olivat haavoittuneet, mutta kun sairaalan päällikkö Kassassa oli saanut tietää, että kaksi vapaaehtoista olivat professori Aratón nuoremmat veljet, oli hän sähköteitse ilmoittanut tälle.