Professori oli muuten harvinaisen painostuneessa mielentilassa. Lavantauti levisi kuin räjähdyksen voimalla pohjoisarmeijassa, suojelusrokotus edistyi sensijaan hitaasti… Aamujunalla kiiruhti hän itse takaisin rintamalle, antaakseen reippaampaa vauhtia työlle.
Hän paneutui heti vuoteeseen ja vaipuikin parin minuutin kuluttua syvään uneen.
Aamun koitossa astui hän saappaissa ja säilä kupeella Katalinin vuoteen ääreen antaakseen hänelle hyvästijättösuukon. Vaimo tunsi nahanhajun, näki silmäripsiensä lomitse kauluksen kullan säteilyn, mutta oli niin väsynyt, että hän vain matalasti ähkäisten ojensi kätensä, kun hän samassa tunsi miehensä huulet poskiansa vastaan, puhumaan hän ei kyennyt.
* * * * *
Peter ja Pal viihtyivät erinomaisesti sairaalassa. Heidän sallittiin olla päivittäin pari tuntia ylhäällä, silloin he heti lähtivät löytöretkeilylle saleihin, missä he tulivat hyviksi ystäviksi kaikkien ihmisten, lääkärien, sairaanhoitajattarien ja potilaitten kanssa.
Kun he saivat kuulla, että kapteeni Milkakin oli siellä, vaihtoivat he nopean, pelästyneen silmäyksen…
Ja kun sattuma saattoi heidät kohtaamaan hänet käytävässä, he aivan jäykistyivät hämmennyksestä.
Kapteeni luuli, että kunnioitus saattoi heidät hämilleen, kun taas pojat ujostelivat sitä, että he kuvittelivat tapaamisen vaivaavan Milkaa.
Sitä enemmän he ihastuivat keksiessään Ijarton. Riemu-ulvahduksin he syöksähtivät hänen luokseen ja senjälkeen viettivät he joka päivä osan päivästään numero kolmessa. Näytti siltä, että hänellä oli suuri sija heidän sydämissään.
Mitään kokemuksia sodasta he eivät voineet kertoa, turhaan tiukkasi heitä eräs vapaaehtoinen, joka sairasti keuhkokatarria, ja joka ei vielä ollut käynyt rintamalla. Heidän suhteensa sotaan oli sama kuin kesälomalle päässeen pojan kouluun, heitä ällötti muistella sitä.