— Pidättekö meitä narreina, luutnantti?
— Kunniasanani! vastasi Sarrethy tarmokkaasti.
— Kunniasananne upseerina?
— Minun vastuullani voitte turvallisesti neulotuttaa kultaraidat.
Muistorahat lähetytän tänne ennen keskipäivää.
Jotakin tunnustusta olivat he tosin odottaneetkin, hehän tiesivät, että heidät oli ehdotettu mahdollisiksi, mutta tällaista eivät he kuitenkaan olleet uskaltaneet toivoa. Eiväthän he myöskään olleet saaneet aikaan mitään erikoista. Paluumatkalla oli heidän komppaniansa saanut määräyksen hinnalla millä tahansa pitää hallussaan sillan pään Luzanin luona, kunnes viimeinen kuormastovaunu oli ehtinyt yli toiselle puolelle.
He olivat siis sen pitäneet hallussaan. Vieläpä silloinkin, kun heidän molemmat upseerinsa ja kaksikolmasosaa miehistöstä virui vedessä. Everstiluutnanttihan oli antanut määräyksen, mitenkä he olisivat uskaltaneet muuta kuin totella?
Niin, mutta tästä tulee suurenmoinen yllätys Katalinille ja Ijartolle!
Illalla hiipivät pojat liinavaatevarastoon vänrikinunivormussa ja rinnoissaan kunniamerkit. — Pal oli saanut kultamerkin ja Peter sen suuren hopeaisen, vaikka se yhtä hyvin olisi voinut olla päinvastoin.
Tämä oli Katalinin oma valtakunta. Pienoinen kirjoituspöytä seisoi ikkunan ääressä, ja pöydällä kukki kaksi ruusua lasissa.
Peter ja Pal piiloutuivat liinalaudakkojen väliin ja odottelivat kärsivällisesti.