Kesti välttävän kauan ennenkuin ovi aukeni. Pojat tekeytyivät kauhean viekasilmeisiksi… Katalin tulikin todella. Mutta ei yksin! Joku oli hänen kanssaan: kapteeni Milka…
Henkeään pidätellen painautuivat pojat seinää vasten piilopaikassaan, kun nuo kaksi keskustellen astuivat esiin laudakkojen välitse.
Toisin sanoen, vain kapteeni puhui…
Salin toisessa päässä avautui ovi sidehuoneeseen ja sulkeutui taas parin jälkeen, joka loittoni yhdessä…
Kaksoiset seisoivat edelleen piilopaikassaan… Liituvalkeina kasvoiltaan katsahtivat he toisiinsa. Heidän polvensa vapisivat, heidän täytyi tarttua laudakkoihin voidakseen pysyä pystyssä kaatumatta…
Mitä oli mies puhunut Katalinille? Mitä oli hän uskaltanut? — Katalle, veli Stefanin vaimolle? Ja käly oli mykkänä kuunnellut. Hän ei ollut lyönyt häntä, ei juossut, eikä huutanut apua!
Tämä tuntui heistä suorastaan hirviömäiseltä, niin että he tuskin uskalsivat ajatella…
Katalin? Heidän Katansa! Veli Stefanin puoliso!
Olivathan he itse nähneet elämässä kaikenlaista. Naisista tiesivät he myös yhtä ja toista. Mutta he olivat kasvaneet siinä pyhässä vakaumuksessa, että löytyi erikoinen luokka naisia, joka, kuten tähdet taivaalla, oli korotettu kaikkien epäluulojen ja kaiken heikkouden yläpuolelle, ehkä jopa ulkopuolelle luonnon järjestyksen, nämät naiset eivät olleetkaan ihmisiä, he olivat ilman sukupuolta, suloisia, puhtaita, pyhiä, hyviä, intohimottomia olentoja: Arató-suvun naiset.
Molemmat pojat voivat oikein pahoin… Heitä annatti ylen… Kunniamerkit poistivat he taas rinnoistaan, tunkivat ne taskuihinsa ja hiipivät, sairaina häpeästä takaisin huoneeseensa.