— Paremmin kuin tänne?
— Niin.
Hänen silmiinsä pisti, ettei kumpikaan heistä enää kantanut kaulassaan hänen pyhäinkuvaansa.
Heidän suunsa ympäri jännittyivät samallaiset kovat piirteet, jollaisilla Stefan Arató tavallisesti peitti mielenliikutuksensa. Oltválaisten hymy! Nyt he tosiaan huomiotaherättävästi muistuttivat kahta torvensoittajaa Naamioidun Neitsyen valtaistuimella.
Äkkinäinen viha nousi Katalinin päähän. Hän kohautti olkapäitään ja lähti heidän luotaan jäykkänä kuin puukuva. Näytti siltä, kuin yleinen hemmottelu olisi noussut poikasille päähän! No niin, ehkä he viisastuvat huomiseksi…
Mutta he eivät tulleet viisaammiksi. Jäykällä päättäväisyydellä, hillittömällä kärsimättömyydellä menivät he eteenpäin vaistonsa ohjaamaan suuntaan.
He tulivat ja menivät, kävivät päällystönsä luona ja kirjoittivat hakemuksia, he hankkivat suosituksia, vaikenivat ja käyttivät viekkautta vain tullakseen lähetetyksi takaisin rykmenttiinsä.
Budapestin ilma oli heille myrkkyä, he eivät kyenneet syömään eikä nukkumaan enää, jokainen hengähdys oli heille tuskaa.
Katalin piti heitä silmällä kasvavalla levottomuudella. Hänen sydäntänsä särki. Ja mitä sanoo Stefan?
Kapteeni Milka, jolle hän valitteli murheitaan, otti tehtäväkseen puhua heille. Hän luotti siihen, että hänen onnistuisi ylempiarvoisen arvovallalla pehmentää lapsukaiset.