Taas tunsi hän samanlaista kylmää turtumista sydämessään kuin yönä
Zaklikovin luona.
Hämmentyneenä kangerteli hän:
— No tehkää, kuten haluatte… Ja hän lähti huoneesta.
Peter ja Pal eivät olleet lausuneet sanaakaan koko aikana.
Mutta vasta silloin kapteeni oikein sydäntyi, kun hän liinavarastossa teki selkoa käynnistään. Hänestä tuntui varmalta, että noilla kahdella röyhkeällä poikaviikarilla oli jotain huomauttamista hänen hermoiskustaan, mutta tätä hän ei tietenkään sanonut Katalle, joka muuten itse arveli aivan samaa.
— Ah, noita Aratója! Aivan ennenkuulumattomalla tavalla he uskalsivat käyttäytyä minua kohtaan! Urhoollisuusmuistorahat näyttävät täydellisesti sekoittaneen heidän päänsä… He eivät tahtoneet edes olla tekemisissä kanssani, he käänsivät selkänsä ja nauroivat minulle vasten naamaa.
Kauhistuksissaan tarttui Katalin kapteenin käteen aivankuin suojellakseen häntä…
Milka jatkoi:
— Koskaan ei minua ole kohdeltu niin loukkaavasti, voin taatusti sanoa, niin ylenkatseellisesti… Aivankuin minä en olisikaan ollut heitä korkea-arvoisempi, vaan joku aivan tavallinen — en osaa itsekään sanoa, mikä… Jos en ottaisi huomioon, että he ovat teidän sukulaisianne! —
Hän keskeytti ja heilautti kättään miettivästi. Äkkiä kaikui hänen äänensä sangen syvänä hänen sanoessaan: