— Olkaa rauhallinen, en ryhdy mihinkään heitä vastaan. Ei mihinkään.
Kestän kaikki. Kaiken. Heillä on sama nimi kuin teillä.
Katalinin silmät olivat kyynelissä, hänen sydämensä täynnä katkeruutta.
— Kiitän teitä, sanoi hän — olen kiitollinen teille ja pyydän anteeksi… Minä olen syypää kaikkeen. Minun olisi pitänyt aavistaa — tunnenhan Aratót.
Ah näitä Aratója! Nyt jo katseli hän heitä kaukaisesta etäisyydestä kuin jotain vierasta rotua. Jokainen Arató oli kylmä, ylpeä ja pilkallinen. Kaikki he luulivat olevansa päätä pitemmät muita ihmisiä. Halveksivalla hymyilyllä he tahtoivat kuitata elämän ja kuoleman… Sellaiset olivat kaksoisetkin, Stefan samoin…
Katan päässä pyörivät ajatukset uskomatonta vauhtia… Ja äkkiä sukeltautui esiin katkera kysymys: rakastaneekohan Stefan vaimoaan?
Osasiko hän yleensä rakastaa? Niin paljon ainakin oli varmaa, ettei hän tarvinnut vaimoaan? Hän tarvitsi häntä aivan yhtä vähän, kuin kirkontorni pääskystä, jolla on pesänsä katonulottuman alla.
Mutta tästä ei voinut edes keskustella Stefanin kanssa. Sillä silloin heti ilmeni hänen kasvoillaan tuo Arató-hymy… Ah, miten Katalin oli värissyt Oltván häräntappajien pilkallisen hymyn edessä!
— Milka — sanoi hän itkevän naisen pehmeällä äänellä — unohtakaamme tämä… Jos tahdotte olla hyvä minua kohtaan, jos tahdotte olla oikein hyvä, niin antakaa tuoda tänne sellonne. Tänään tahtoisin kuulla Schumannia. Hän parantaa minut jälleen…
Tähän asti ei Katalin ollut paljoa ymmärtänyt musiikista, mutta Milkan taide oli aukaissut hänelle sointujen portin.
Juuri sellaista musiikkia hän tajusi, se oli kuin kuuma kylpy, jonne viluisa sielu autuaana voi vaipua ja sen tenhoon ikävöi hänen verensä joka pisara.