— Oh, noita Aratója! Heillä ei ole sydäntä, ei kenelläkään heistä.
Mutta tästä puhun Stefanille.
Peter ja Pal istuivat sillävälin vuokravaunussa, jota veti suuri, laiha, ruskea hevonen. Hevonen kiisi eteenpäin omituisin loikkauksin ja heitteli samalla yhtämittaa suurta päätään.
Kun he ajoivat Ring-puistokadun läpi, sädehtivät lamput huvittelupaikkojen edustoilla häikäisevin loistein. Siellä täällä sisäänkäyntiportaitten luona, jotka uivat valossa, seisoi ryhmissä herroja takinkaulukset pystyssä sekä lyhythameisia ja korkeakorkoisia naisia.
Vihdoin viimein — lopultakin istuivat he hämärässä, savuisessa toisenluokan vaunussa, ja kitisten ja töyttäyksin lähtivät pyörät heidän allaan liikkeelle…
Paitsi heitä, oli vaunussa kuusi upseeria, jotka kaikki olivat jo syvässä unessa. Eräs istui kallistuneena oikealle, toinen vasemmalle, joku kuorsasi ylpeästi, kun taas toiset tyytyivät vaatimattomaan tuhisemiseen.
Oli onni, että muut nukkuivat, niin ei Arató-poikien tarvinnut hävetä kuumia lapsenkyyneleitään, jotka vierähtelivät alas pitkin heidän poskiaan, aina siksi kunnes he olivat itkeneet itsensä uneen.
KEVÄT SAIRAALASSA.
Tarmokkain vuorivuohihypyin tulivat alilääkäri ja eräs medisiinareista juosten alas portaita pohjakerrokseen. Jälkimmäinen, sileäksi ajeltuine, tarmokkaine piirteineen unkarilais-ameriikkalaisen tyypin edustaja, sanoi tahallisen laulavalla äänenpainolla:
— Näkyy, että tulee kevät. "Mamma" on rakastunut.
Portaiden käänteessä olivat molemmat nuoret miehet iskeytymäisillään yhteen erään kultakauluksisen upseerin kanssa, joka oli matkalla ylös.