Alilääkäri aivan kalpeni hämmästyksestä ja tervehti kumartaen.
Alhaalla pohjakerroksessa kuiskasi hän käheästi ja kiihoittuneesti medisiinarille.
— Tiedättekö, kuka se oli? Professori Arató!
Toinen löi nyrkillään otsaansa ja kuiskasi vastaukseksi:
— Oletteko koskaan nähnyt sellaista pöllöpäätä kuin minä?
Stefan Arató oli tällävälin ehtinyt ylös valtavan ikkunan ääreen.
Sieltä näkyi alas sairaalan pihaan.
Professorin katse kiintyi pienoiseen idylliseen kuvaan.
Pihalla kasvoi hevoskastanja. Musta puunrunko ojenteli keveästi ja aistikkaasti oksiaan kohti taivasta. Vesat, jotka hehkuivat iltapäiväauringon valossa kuin tuhat pientä kultaista nyrkkiä, pitivät ponnistuksesta väristen lujassa otteessaan kevättä, joka tahtoi särkeä siteet.
Huomenna särkyvät nyrkit ja peittävät kaikki oksat kullanviheriäisin lehdin.
Puun alla oli lepotuoli, missä komea vaalea sotilas oleili. Hänellä ei näkynyt sidettä, mutta hänen ilmeensä oli kärsivä. Hänen vieressään istui hento sairaanhoitajatar päähuntuineen ja luki suloisella vakavuudella punakantista kirjaa.