JANE TARJOUTUU SIJAISEKSI.
Herttuatar työnsi vasunsa keskelle pöytää, jolla mansikat olivat.
"Kas niin, hyvät ihmiset", sanoi hän hengästyneenä. "Ottakaa omanne, ja toivon näkeväni teidät kaikki ruusut rinnassa tänä iltana. Konserttisali muutetaan ruusutarhaksi. Sanomme viettävämme La fête des Roses'ia [Ruusujuhla]… Ei, kiitoksia, Ronny. Tee on ollut valmiina ainakin puolisen tuntia, ja tottahan niin paljon minusta välität, ettet sitä väkisin minulle tyrkytä. Muutoin, enhän minä juo milloinkaan teetä. Kun lounaalta herään, juon viskyä ja soodaa, ja sillä pysyn pystyssä päivälliseen saakka. Niin kyllä, Myra hyvä, olinhan minä teidän mielenkiintoisessa kokouksessanne ja panin nimeni siihen mainioon sitoumussarakkeeseen: pour encourager les autres [muiden innostamiseksi]; mutta sitten ajoin sinun luotasi suoraapäätä lääkärin luo, ja hän antoi todistuksen, että minun täytyy ottaa jotakin, kun tarve vaatii, ja tarve vaatii aina, kun herään lounaalta… Mutta Dal, on kerrassaan sopimatonta, että teatteriin kuulumaton mies näyttää noin korealta kuin sinä nyt tuossa vaaleassa sinipunervassa paidassasi, tummassa orvokinsinisessä kaulanauhassasi ja valkoisissa flanellihousuissasi. Jos olisin isoäitisi, lähettäisin sinut paikalla sisälle muuttamaan vaatteita. Kun panet minunlaisteni vanhojen eläkeleskien päät pyörälle, miten sitten enää kaikkien noitten pikku kanasien… Hiljaa, Tommy! Se oli kovasti rumaa puhetta! Ei sinun tarvitse olla mustasukkainen Dalille. Minä ihailen sinua vielä enemmän. Dal, tahdotko maalata minun punaisen papukaijani?"
Nuori taiteilija, jonka muotokuvat Akatemian senvuotisessa näyttelyssä olivat herättäneet taiteilijamaailman suurta huomiota ja jonka sinipunerva paita juuri oli saanut niin ankaran arvostelun, istui takakenossa korituolissa, kädet ristissä pään takana ja ruskeissa silmissä veitikkamainen ilme.
"En, jalo herttuatar", sanoi hän. "Pyydän nöyrimmästi päästä tästä tehtävästä. Tommy vaatisi jotakuta Landseeria, jotta työ tulisi sen asentojen ja ilmeiden veroista. Sitä paitsi, olisihan pahennukseksi viattomalle ja hyvin kasvatetulle nuorukaiselle, jommoiseksi minut tiedätte, viettää tuntikausia Tommyn seurassa ja kuunnella kaikkia huomautuksia, joita armas lintu tekee minun maalatessani. Mutta minäpä sanon, mitä teen. Minä maalaan teidät, jalo herttuatar, vaikka en, jos päässänne on tuo hattu! Jo pienestä poikapahasesta saakka on mustilla nauhoilla koristettu, leuan alle solmittu olkihattu saanut minut voimaan pahoin. Jos nyt heittäytyisin luontaisen vaistoni valtaan, kätkisin kasvoni neiti Championin helmaan, potkisin ja parkuisin, kunnes te ottaisitte sen pois päästänne. Minä tahdon maalata teidät siinä mustassa samettipuvussa, joka teillä oli eilisiltana ja jossa on mediciläinen kauluri, sekä päässänne se pitseistä ja jalokivistä tehty kaunis laite. Ja kädessänne teidän tulee pitää vanhanaikaista, hopeaan uutettua kristallikuvastinta."
Taiteilija ummisti puoleksi silmänsä, ja kun hän soinnukkaalla, salaperäisellä äänellään kuvaili taulua, kävi ympärillä oleva iloinen seura tarkkaavaisen äänettömäksi. Kun Garth Dalmain kuvaili taulujaan, näkivät kuuntelijat ne. Kun he seuraavana vuonna menivät Akatemiaan tai Uuteen Galleriaan, saattoivat he sanoa: "Ahaa, tuossa se on! Ihan semmoisena kuin sen silloin näimme, ennen kuin piirtoakaan oli kankaalla."
"Vasemmassa kädessänne pidätte kuvastinta, mutta ettei saa katsoa siihen, sillä ettehän te, jalo herttuatar, koskaan katso kuvastimeen, paitsi ripittäessänne takananne seisovaa kamarineitsyttänne, jotta näkisitte, nousevatko kyynelet hänen silmiinsä ja senkö vuoksi hän niin kömpelösti pitelee hiusneuloja ja muita vehkeitä. Jos niin on laita, saa tyttö heti päivän lomaa mennäkseen vanhaa äitiään tervehtimään, ja te maksatte matkan edestakaisin. Ellei niin ole, te ripitätte vähän lisää vielä. Olisinpa minä tytön sijassa, niin itkisin aina, suuria kyyneleitä, jotka varmasti kuvastimessa näkyisivät. Mutta minä en nyyhkyttäisi, sillä nyyhkyttäminen on liiaksi sydämelle käypää, ja minä olisin hirmuisen varovainen, etteivät kyyneleni vuotaisi teidän niskaanne."
"Dal, senkin poikaviikari!" sanoi herttuatar. "Ole puhumatta minun tytöistäni ja niskoistani ja sinun omista teeskentely-kyyneleistäsi ja kerro loppuun kuvasta. Mitä minä kuvastimella teen?"
"Te ette katso siihen", jatkoi Garth. Dalmain syvämietteisesti, "sillä me tiedämme, ettette niin koskaan tee. Ette edes pannessanne päähänne tuon hatun ja sitoessanne nauhat — neiti Champion, ottakaa ystävällisesti kädestäni kiinni — ruususolmukkeelle leukanne alle, ette silloinkaan kysy kuvastimelta neuvoa. Mutta te istutte ja pidätte sitä vasemmassa kädessänne, kyynärpää itämaisella, helmiäisin koristellulla ebenholtsipöydällä. Käännätte sen poispäin itsestänne, niin että se kuvastaa jotakin kuviteltua, aivan vastapäätänne olevaa esinettä. Te katselette tuota näkymätöntä esinettä ylevän mieltymyksen ilmein. Ja kuvastimeen minä maalaan elävän, helakanvärisen kokokuvan orrella istuvasta punaisesta papukaijastanne, hyvin tarkan ja erinomaisen yksityiskohtia myöten. Antakaamme sille nimeksi Mietelmiä, sillä tauluille täytyy aina antaa jokin mieletön, nykyaikainen nimi, ja nykyään juuri ovat käsittämättömät sanat muodissa, ellei joku pidä välttämättömänä yleisön huomiota herättääkseen ristiä tauluansa luetteloon parillakymmenellä Tennysonin säkeellä. Mutta kun taulu kuuluisana teoksena jää jälkimaailmalle, tunnetaan se Kansallisgallerian luetteloissa, 'Herttuatar, kuvastin ja papukaija' nimisenä."
"Mainiota", sanoi herttuatar huvittuneena. "Sinun täytyy maalata se tarpeeksi aikaisin ennen ensi näyttelyä, Dal, ja me menemme kaikki sitä katsomaan."