Janella oli yllään sileä, harmaa tweedhame, valkoinen, siniraitainen kamritsipusero, kovikekaulus ja kalvosimet, silkkinen kaulahuivi ja pehmeä huopahattu, koristeena muutama musta sulka. Hänen luonteva ryhtinsä ja liikuntansa ilmaisivat hyvää terveyttä ja hallituita liikkeitä. Hänen olentonsa erosi tavattomasti setripuun alle ryhmittyneistä somista ja rakastettavista naisista. Eikä se sentään missään suhteessa ollut miehekäs — tai, käyttääksemme sopivampaa sanaa, miesmäinen, sillä kaikki voimakas on tosin miehekästä, mutta nainen, joka teeskentelee voimakkuutta, jota ei omista, on miesmäinen; — pikemminkin se oli niin perinpohjin naisellinen, että hän voi käyttää ylen yksinkertaista pukeutumistapaa, mikä soveltui mainiosti hänen ehdottomasti arkipäiväisiin kasvonpiirteisiinsä ja melkein rotevaan vartaloonsa.
Hän liittyi setrin alla olevaan seurueeseen ja istahti eräälle tuolille, joita herrat heti nousivat luovuttamaan hänelle puolisen tusinaa, ja teki sen hänelle perin ominaisella itsetiedottomalla varmuudella.
"Missä täti on? Simmons rukka äsken, kun kävimme sisällä viemässä mailojamme, tallusteli hakemassa häntä joka paikasta. Hänellä oli sähkösanoma."
"Miks'ette te sitä avannut?" kysyi Myra.
"Sen tähden, ettei täti koskaan salli avattavan sähkösanomiaan. Hän pitää yllätyksistä. Ja ainahan on mahdollista, että sähkösanomassa on kuohuttavia uutisia. Hän sanoo, että asia menettää vallan makunsa, jos joku muu saa sen ensin tietää ja sitten varovaisesti ilmoittaa hänelle."
"Tuolla tulee herttuatar", sanoi Garth Dalmain, joka istui niin, että näki ruusutarhan veräjälle.
"Älkää mainitko sähkösanomasta mitään", varoitti Jane. "Häntä harmittaisi, että minä tiedän sen tulleenkaan. Olisihan ihan synnillistä riistää Jutuistakaan odottamattoman sähkösanoman tuottamasta ilosta näin kuumana päivänä, jolloin ei liene muutakaan merkillistä tapahtumassa."
He kääntyivät katsomaan herttuatarta, joka asteli nurmikon poikki, tuota omituista vanhaa olentoa, joka heidät oli kutsunut tänne, joka omisti sen kauniin paikan, missä he viettivät näin hauskoja päiviä, ja jonka omituisuuksista he aivan kaihtelematta puhuivat, kun äsken joivat hänen teetään ja herkuttelivat hänen mansikoillaan.
Herrat nousivat, kun hän läheni, mutta eivät niin nopeasti kuin hänen veljentyttärellensä. Herttuatar kantoi isoa vasua, joka oli täynnä valikoituja ruusuja. Joka kukka oli hurmaava ja poimittu juuri parhaalla hetkellä.
Neljäs luku.