"Velma", sanoi Mary Strathern. "Hän tulee tänne loppuviikoksi, ja hauskaa on saada hänet tänne. Vain herttuatar saattoi taivuttaa hänet, ja vain Overdene voi häntä houkutella. Hän laulaa ainoastaan yhden laulun konsertissa, mutta ihan varmaan hän myöhemmällä ratkeaa ja antaa auliistikin. Meidän täytyy saada Jane menemään, ikään kuin sattumalta, pianon ääreen ja soittamaan jonkin Velman parhaan kappaleen alkusäveltä, niin varmasti saamme kuulla hänen hurmaavan äänensä. Hän ei voi milloinkaan vastustaa oikein hyvää säestystä."
"Miksi te nimitätte rouva Velmaa 'yllätykseksi'?" kysyi eräs neitonen, jolle Overdenen "hienot seurat" olivat ihkasen uutta. "Hyvä ystävä", vastasi lady Ingleby, "se on herttuattaren pilaa. Tämä konsertti on järjestetty hänen vieraittensa ratoksi ja myös paikkakunnan kuuluisuuksien huviksi ja hyväksi. Kaikki ympäristöltä on kutsuttu. Ei ketään meistä pyydetä esiintymään, mutta kyllä kaikkia paikallisia kuuluisuuksia. He suorittavatkin todella koko ohjelman omaksi nautinnokseen, ystäväinsä ja omaistensa tyydytykseksi ja meidän huviksemme, varsinkin jälkeenpäin, kun herttuatar kertaa jokaisen esityksen tehden omia huomautuksiaan, selityksiään ja oikaisujaan. Voi, Dal! Muistatteko, kuinka hän valkoisesta kirjoituspaperista kyhäsi papinkauluksen ja matki korkeakirkollista apulaispappia hermostuneena laulamassa erästä hullunkurista laulua? Sitten vallan lopuksi — ja oikeastaan taiteenharrastajien parhaaksi — hän tuo kuultavaksi Velman tai jonkun muun yhtä erinomaisen taiteilijan näyttämään, miten jonkin kappaleen todellakin voi esittää; tuossa tuokiossa sali on tulvillaan musiikkia, syvä hiljaisuus valtaa kuulijat, ja hyväntahtoiset taiteenharrastajat huomaavat, että se, mitä he esittivät, ei lainkaan ollut musiikkia; he lähtevät noloina kotiin. Mutta seuraavaan vuoteen mennessä he jo taas unohtavat kaiken; tai veres joukko esiintymishaluisia astuu rintamaan. Herttuattaren pikku kepposet onnistuvat aina."
"Jalosukuinen Jane ei hyväksy niitä", sanoi nuori Ronald Ingram, "siksi hän tavallisesti hankkiutuu matkalle ja lähtee toiseen vierailupaikkaan ennen sellaista tilaisuutta. Mutta kukaan ei osa säestää Velmaa niin erinomaisesti, niin että tällä kertaa hänen on käsketty jäädä tänne. Ja minä epäilen, tokkopa 'yllätys' tehneekään samanlaista vaikutusta kuin tavallisesti, ja olen varma, ettei pila jälkeenpäin onnistu yhtä hyvin kuin ennen. Onhan tunnettua, että jalosukuinen Jane niissä asioissa pitää herttuatarta aisoissa. Kyllä hän saa olla valmis vaikka mihin sillä erää, mutta sittenpähän herttuatar pysyykin kurissa jälkeenpäin."
"Minusta Jane neiti on vallan oikeassa", sanoi eräs vaalea amerikatar rohkeasti pitäen tuokion kultaista lusikkaa mansikkajäätelön yllä, jota Garth Dalmain oli hänelle ojentanut. "Minun kotimaassani pidettäisiin perin jokapäiväisenä pilana niiden ihmisten pilkkaamista, jotka ovat olleet vierainamme ja esiintyneet meidän kodissamme."
"Teidän maassanne, hyvä ystävä", sanoi Myra Ingleby, "ei olekaan herttuattaria."
"Ei olekaan, mutta hankimme niitä teille aina jonkun", vastasi amerikatar maltillisesti ja jatkoi jäätelön syömistä.
Seurasi yleinen nauru, ja puhe kääntyi viimeiseen englantilais-amerikkalaiseen kihlaukseen.
"Missä on jalosukuinen Jane?" kysyi joku heti sen jälkeen.
"Pelaamassa golfia Billyn kanssa", sanoi Ronald Ingram. "Kas tuolla he tulevat."
Janen kookas vartalo ilmestyi näkyviin, kun hän tuli pitkin pengermää Billy Cathcartin kanssa tämän innokkaasti puhellessa. He heittivät mailansa alahalliin, sitten he tulivat yhdessä pitkin nurmikkoa teepöytiä kohden.