Garth oli kohonnut istumaan, kasvot ilmaisivat vimmaista vastaanpanoa.
Jane kääntyi ja seurasi tarkoin häntä silmillään.
"Ei, tohtori", sanoi Garth. "Hyvä Jumala, ei, ei! Kaikista maailman ihmisistä soisin hänen viimeiseksi astuvan tähän huoneeseen?"
Tohtori kumartui tarkastaakseen erästä tuskin huomattavissa olevaa vikaa paperissa. "No ja minkätähden?" kysyi hän hillityn voittoisesti.
"Sen tähden", sanoi Garth, "että sillä miellyttävällä naisella — mainitsitte häntä sattuvalla nimellä —, on jalo sydän, joka olisi pakahtumaisillaan säälistä minun sokeuteni tähden; ja hänen sääliänsä minä en kestä. Raskaan ristini painon lisänä se lyyhistäisi minut maahan asti. Minä jaksan kantaa ristini. Ainakin toivon aikaa myöten jaksavani miehuullisesti kantaa sen, kunnes Jumala sallii minun heittää sen harteiltani. Mutta viimeinen oljenkorren lisäys — hänen saalinsa — murtaisi minut kokonaan. Vaipuisin pimeyteen, mistä en ikinä pelastuisi."
"Kyllä ymmärrän", sanoi tohtori Rob ystävällisesti. "Poika parka! Ei se miellyttävä nainen saa tulla."
Hän istui vaiti muutamia minuutteja, työnsi sitten tuolinsa taaksepäin ja nousi.
"Joka tapauksessa minä toivon teidän olevan ystävällinen sisar Rosemary Graylle, herra Dalmain, niin ettei hänen tehtävänsä käy ylenmäärin vaikeaksi. En uskalla lähettää häntä noin vain takaisin. Hän on tohtori Brandin suosittama ja lähettämä. Sitä paitsi — ajatelkaa, miten loukkaavaa se olisi hänelle sairaanhoitajattarena. Ajatelkaa, hyvä mies! — ilman muuta saada lähteä tiehensä, kun on ollut muutaman minuutin potilaan huoneessa, vain sen tähden, että, totta tosiaan, hänen äänensä muka vaivaisi tätä! Tyttö parka! Siitäpä tulisi mainio suositus hänen papereihinsa! Ja kuvitelkaa, mimmoista hänen olisi mennä moisine todistuksineen johtajattaren luo! Totta kai teissä on niin paljon jalomielisyyttä ja epäitsekkyyttä, että kestätte tuommoisen vähäpätöisen yhtäläisyyden tuottaman ärsytyksen?"
Garth empi. "Tohtori Mackenzie", virkkoi hän viimein, "voitteko vannoa, että kuvauksenne tuosta nuoresta naisesta oli kaikin puolin aivan oikea?"
"Ei sinun pidä vannoman", saneli tohtori Rob tekohartaana. "Minulla oli hurskas äiti, poikaseni. Sitä paitsi voin toisella tavoin tyydyttää teitä paljon paremmin. Kerron teille koko salaisuuden. Minä luin sen tohtori Deryckin kirjeestä. En ole itse mikään naisten tuntija ja olen ikäni pitänytkin hevosia ja koiria hölläpaulaisempana ja hauskempana seurana. Siksi en luottanut omiin silmiini, vaan pidin tohtori Deryckin kuvausta varmempana. Täytyyhän teidän myöntää, että hän pystyy arvostelemaan naisia. Olettehan kai nähnyt tohtorinrouva Brandin?"
"Nähnytkö? Totta kai", sanoi Garth innostuen, vienon punan kohotessa hänen poskilleen, "minähän olen maalannut hänen kuvansa. Ah, sitä kuvaa! — Hän seisoo pöydän vieressä, auringonpaiste sattuu hänen tukkaansa, ja hän järjestää kullankeltaisia narsisseja vanhaan venetsialaiseen maljakkoon. Näittekö te taulua Uudessa Galleriassa pari vuotta sitten?"