"En", sanoi tohtori Rob. "Ei minua gallerioissa nähdä, ei uusissa eikä vanhoissa. Mutta" — hän katsoi kysyvästi Janeen, ja tämä nyökkäsi myöntävästi — "sisar Gray äsken juuri kertoi nähneensä sen."
"Niinkö?" sanoi Garth kiinnostuneena. "Yleensä ei tule ajatelleeksikaan sairaanhoitajattaria ja taulunäyttelyjä toistensa yhteydessä."
"En voi ymmärtää, miksikä ei", sanoi tohtori Rob. "Täytyyhän heidänkin jonnekin mennä lomahetkinään. Eiväthän hekään voi aina vain, oli ilma minkälainen tahansa, seisoa kauppojen ikkunoita tutkimassa. Saattavathan he toki pistäytyä teidän taulujannekin katsomaan? Sitä paitsi neiti Rosemary on lahjakas nuori nainen. Tohtori Deryck sanoo hänen olevan säätyläisperheestä, paljon lukeneen ja älykkään. — No, poikaseni, kuinka käy?" Garth mietti ääneti.
Jane kääntyi uuniin päin ja tarttui sen reunukseen. Seuraava tuokio toisi ratkaisun.
Vihdoin Garth puhui hitaasti ja empien. "Kunhan minä vain voisin mielessäni erottaa hänen äänensä — tuosta toisesta henkilöstä. Kun minä saattaisin pitää varmana, ettei hän, vaikka ääni onkin niin omituisesti samanlainen, ettei hän itse ole —", hän vaikeni ja Janen sydän lakkasi sykkimästä. Häntäkö Garth nyt alkaisi kuvata? — "ole lainkaan niiden kasvojen ja piirteiden ja sen muodon kaltainen, jotka minun muistissani kuuluvat tuohon ääneen."
"No", sanoi tohtori Rob, "siitähän me minun mielestäni helposti selviämme. Sairaanhoitajattaret tietävät kyllä, että potilaita on pidettävä hyvällä tuulella. Käsketään hänet takaisin ja pyydetään häntä polvistumaan vuoteenne viereen — Herra varjelkoon! mutta olenhan minä tässä kolmantena, niin ettei hän siitä mitään ajattele — ja te sivelette käsin hänen kasvojansa ja tukkaansa ja hänen hoikkaa uumaansa. Siten itse koskettamalla saatte tuntea, miten hienostunut ja soma olento hän on sinisessä puvussaan ja valkeassa esiliinassaan."
Garth purskahti nauramaan, ja äänessä oli sävy, jota ei siinä ollut ennen. "Se vasta parasta kaikesta olisi!" sanoi hän. "Taivas varjelkoon! Minä olen mahtanut käyttäytyä kuin aasi! Rupean jo uskomaan, että olen niiden yhdenkaltaisuutta liioitellut. Parin päivän päästä en sitä kukaties enää huomaakaan! Ja katsokaa, tohtori, tuolla on, jos se kuva häntä todellakin huvittaa — mihin te menette?"
"Anteeksi", sanoi tohtori Rob. "Siirsin vain tuolin uunin luo ja join lasillisen vettä. Teidän kuulonne käy vallan luonnottoman tarkaksi. Nyt olen pelkkänä korvana. Mitä aioitte sanoa kuvasta?"
"Niin, aioin vain sanoa, että jos häntä, sairaanhoitajatarta nimittäin, huvittaa rouva Brandista maalaamani taulu, on tuolla ylhäällä työhuoneessani sen harjoitelmat, ehkä hän haluaa katsella niitä. Jos hän tuo ne tänne ja kuvaa niitä minulle, voisin selittää —. Mutta, hyvänen aika, eihän minun — sovi pyytää sieviä nuoria naisia tänne, kun itse olen makuulla. Mutta jos minä nousisin ja koettaisin sitä teidän uutta tuolianne? Käskekää Simpsonia tuomaan minun ruskea kotitakkini ja oranssinvärinen kaulaliinani. Jumalan kiitos! On onni, että muistan värit ja tiedän, miten ne sopivat. Ajatelkaa niitä raukkoja, jotka ovat syntyneet sokeina. Ja olkaa niin hyvä ja pyytäkää neiti Grayta menemään kävelemään joko männistöön tai kankaalle, tai ajelemaan autolla, tai lepäämään tai tekemään yleensä mitä vain miellyttää. Sanokaa, että hän koettaisi olla kuin kotonaan, mutta hän ei saa millään ehdolla tulla tänne, ennen kuin Simpson ilmoittaa minun olevan kunnossa."
"Olkaa huoleti, sisar Gray on hyvin hienotunteinen", sanoi tohtori Rob, jonka ääni yhtäkkiä kävi sangen särähteleväksi. "Mutta, poikaseni, olkaa varovainen noustessanne. Ei teidän voimanne vielä kaikkia sopivaisuuksia kestä. Mutta muuten katson teidän varsin hyvin voivan nousta, jos teitä vain haluttaa."