"Hyvästi siis, tohtori", sanoi Garth ja hapuili tohtorin kättä. "Minä olen kovin pahoillani, etten ikinä kykene maalaamaan rouva Mackenzietä."
"Silloin saisitte maalata hänelle villakarvaisen pään, neljä käpälää ja maailman lempeimmät ruskeat silmät", sanoi tohtori Rob hiukan heltyen, "ja silmistä kuvastuisi kaikista luoduista uskollisin ja hellin koiransydän. Kaikkina näinä vuosina, joina olemme yhteisesti taloutta pitäneet, on hän aina ollut minua vastassa tervetulleeksi toivottaen; ei ole kertaakaan minua vastustanut, ei milloinkaan tahtonut viimeistä sanaa eikä harmittanut minua millään, ei edes uuden hatun ostolla. Kas, siinä se vasta vaimo on! — No, niin, näkemiin, poikaseni, Jumala kaikkivaltias siunatkoon teitä. Olkaa varovainen. Älkää hämmästykö, jos vielä palatessani poikkean katsomaan, mitä pidätte tuosta tuolista."
Tohtori Mackenzie avasi oven. Jane hiipi ulos hänen editsensä. Hän viittasi Janea menemään edellänsä alas portaita.
Kirjastossa Jane kääntyi päin ja katsoi häntä suoraan silmiin. Tohtori tarjosi Janelle tuolin ja jäi seisomaan hänen eteensä. Tuuheiden kulmakarvain alla kirkkaat siniset silmät olivat kosteina.
"Hyvä sisar", sanoi tohtori, "tunnen olevani oikea vanha hölmö. Teidän täytyy antaa minulle anteeksi. En ikinä ajatellut teille tällaista tulikoetta. Minä ymmärrän täydellisesti, että teistä tuntui koko uranne olevan vaarassa, kun hän epäili. Te olette itkenyt, näen minä, mutta älkää liiaksi antako käydä sydämellenne, että häntä niin vaivasi teidän äänenne, joka hänestä muistutti neiti Championin ääntä. Päivän, parin päästä hän unohtaa koko asian ja te olette hänelle enemmän arvoinen kuin tusina Championin neitejä. Ajatelkaahan, kuinka hyvää te jo olette tehnyt hänelle! Hän haluaa nyt nousta ja selittää teille taulujansa. Älkää suinkaan pelätkö. Pian te pääsette suosioon, ja minä saan ilmoittaa tohtori Deryckille, kuinka erinomaisesti te menestytte toimessanne. Nyt minun täytyy puhutella palvelijaa ja antaa hänelle tarkat ohjeet. Ja teitä minä neuvoisin tekemään pienen kävelyn nummelle ja niin hankkimaan itsellenne hyvän ruokahalun aamiaiseksi. Mutta pankaa jotakin lämpimämpää yllenne. Ei teille tule mitään sairashuonetöitä, ja johan minä olen selvästi nähnyt, että teillä kaikki on pesunkestävää ja käyttökelpoista, niin että voitte varsin hyvin käyttää jotakin, joka paremmin suojelee ylämaan viimoilta. Onko teillä lämpimämpiä vaatteita mukananne?"
"Meidän laitoksessamme on sääntönä käydä aina ammattipuvussa", sanoi
Jane, "mutta on minulla harmaa merinopuku."
"Jaha. No pankaa sitten se harmaa merinonne. Minä tulen takaisin parin tunnin kuluttua katsomaan, kuinka potilas voi tästä muutoksesta. Mutta älkää antako minun viivyttää teitä."
"Tohtori Mackenzie", sanoi Jane tyynesti, "sallikaa minun kysyä, miksi te kuvasitte minut vaaleaksi ja minun karkean, sileäksikammatun tukkani pehmeäksi, silkinhienoksi?"
Tohtori Rob oli juuri painamaisillaan sähkökelloa, mutta jätti Janen kysymyksen vuoksi sen tekemättä ja kääntyi Janeen päin. Tämän vakaa ja hänen oma älykäs sinivälkkeinen katseensa kohtasivat.
"Hyvänen aika, saattehan te kysyä, sisar Rosemary Gray", sanoi hän, "vaikka ihmettelenkin, että pidätte kysymystä tarpeellisena. Minusta oli päivänselvää, että tohtori Deryck, ja siihen hänellä lienee omat syynsä, tahtoi kuvata teidät potilaalle jonkin mielikuvan mukaan, nähtävästi niin paljon kuin suinkin jonkun hänen tietyn ihanteensa kaltaiseksi. Kun kuvaus oli niin perin eroava todellisuudesta, tein sen johtopäätöksen, että niiden kahden pikkupiirteen, joilla minun onnettomuudekseni oli pakko täydentää kuvaa, oli parasta olla yhtä erilaiset siitä, mitä edessäni näin, kuin oli erilaista muukin kuvaus. Ja suonettehan nyt — —"