Jalosukuisen Jane Championin kirje tohtori Deryck Brandille.
Castle Gleneeshissä, Pohjois-Skotlannissa.
Rakas Deryck! Sähkösanomistani ja postikorteistani ette ole juuri muuta saanut tietää, kuin että olen onnellisesti perillä. Kun nyt olen ollut täällä jo pari viikkoa, on mielestäni aika antaa teille tietoja. Muistakaa vain, että minä olen huono kynänkäyttäjä. Lapsuudesta saakka minun on aina ollut vaikeata päästä tuota ainaista alkua pitemmälle: 'Toivon, että voit hyvin', ja vallan ylettömästi on minun nyt ponnistettava ryhtyäkseni kirjoittamaan oikein kirjallista selontekoa Teille. Toivoisin todellakin voivani täksi kerraksi lainata kynän joltakulta taitavalta kirjailijalta, sillä tunnen tosiaankin kokeneeni sellaista, mitä ei usein satu naisen osalle.
Sisar Rosemary Gray menestyy yhä paremmin ja paremmin. Hän käy vähitellen välttämättömäksi potilaalle, jonka täydellisen luottamuksen hän on saavuttanut, niin että hänen sydämensä on pakahtua ammattiylpeydestä.
Jane parka sitä vastoin ei ole päässyt sen pitemmälle, kuin että kuuli potilaan omilta huulilta olevansa viimeinen koko maailmassa, jonka tämä, ollessaan näin sokeana, soisi tulevan luoksensa. Kun vihjaistiin Janen mahdollisesta käynnistä, sanoi hän: 'Voi, hyvä Jumala, ei!' ja hänen kauhistuneet kasvonsa ilmaisivat vastalausetta. Niin että kyllä Jane nyt saa raippansa ja — viisaan ja harkitsevan tuomarin määräyksen mukaan jaetaan 'kissan' kolmekymmentä iskua kolmeen otteeseen, kymmenen kerrallaan — niin saa myös Jane rangaistuksensa pienten väliaikojen päästä. Ei kerralla enempää kuin hän kestää, mutta tarpeeksi, jotta sydän on aina verillä ja mieli alituisessa ahdistuksessa. Ja Te, hyvä, viisas tohtori, osuitte aivan oikeaan henkistä tutkimustanne tehdessänne. Hän sanoo, että Janen sääli olisi viimeinen oljenkorsi hänen jo muutenkin raskaalle ristilleen, ja lausetapa on kyllä sattuva, sillä Janen sääli onkin oljenkorren veroista hänelle. Jane säälii vain itseänsä, sillä hän on toivottomasti takertunut oman erehdyksensä verkkoon eikä pääse sen silmuista irti. Mutta miten saada Garth Dalmain tämä uskomaan, siinäpä vaikeus onkin.
Muistatteko, miten israelilaiset jäivät Migdolin ja meren väliin? Tiesin kyllä, että Migdol merkitsee 'tornia', mutta en ollut ymmärtänyt tätä kohtaa, ennen kuin itse seisoin kapealla erämaankaistaleella, Punainenmeri edessäni ja vasemmalla, oikealla Gebel Attikan vuoriharjanne pilviin kohoavine huippuineen kuin mikäkin eriskummainen, valloittamaton linnoitus. Ainoa kulkutie oli se tie, jota he juuri olivat tulleet Egyptistä, mutta jolla nyt Faraon heitä takaa-ajavat vaunut ja ratsumiehet tömistäen kulkivat. Samalla lailla, hyvä poika, vaeltaa Jane erämaantietä, joka päivä päivältä käy kaidemmaksi, niin että hän on menehtymäisillään epätoivoon. Migdol on Garthin vakaumus, että Janen rakkaus voi olla ainoastaan pelkkää sääliä. Punainenmeri on tunnustus, johon hänen ehdottomasti on syöksyttävä, kun ei voi Migdolin yli kiivetä; sen kylmään veteen hukkuu Garthin rakkaus, kun Jane vetää hänet siihen mukanaan, sillä epäilyksen ja epäluulon aallot vyöryvät hänen päänsä yli — epäilyksen, jota karkottamaan hänellä ei ole enää voimaa, epäluulon, jota hänet on niin vaikea saada huomaamaan vääräksi ja erehdykseksi. Ja takana tulevat Faraon joukot, sattumat, jotka työntävät liikkeelle tapausten pyörän. Minä hetkenä tahansa jokin sattuma saattaa pakottaa tunnustukseen, ja heti paikalla hän kapuaa Migdolin vuorirotkoihin kädet haavoissa, jalat verissä. Ja hän — Jane parka — syöksyy Punaisenmeren syvyyksiin. Mistä löytyisi Mooses, taivainen lähetti, joka ojentaisi ymmärtävän rakkauden sauvan ja ohjaisi turvaisesti aaltojen halki, niin että he yhdessä pääsisivät Luvattuun maahan! Rakas, viisas poika, ettekö uskaltaisi ruveta Moosekseksi?
Mutta nyt kirjoitan sivua Baedekeriin ja unohdan kertoa oikeita asioitani.
Hyvin ymmärtänette, että Jane laihtuu ja käy huononnäköiseksi Margeryn puurosta huolimatta — joka 'pannaan päälle' joka päivä jo heti aamiaisen jälkeen seuraavan päivän aamiaista varten; ja kuka vain kulkee ohi, sekoittaa sitä vähän. Tiesittekö Te, kuinka oikein puuroa keitetään, Deryck? Minä luulin aina, että se on valmista viidessä minuutissa. Margery sanoo, että se mahtaa olla jotakin englantilaista hökötystä, jota julkeasti nimitetään sillä nimellä. (N. B.) Olkaa hyvä ja pankaa merkille, kuinka itsetietoisesti ja halliten minä käytän skottilaisia sanontatapoja, ryhtymättä mihinkään eriskummaiseen merkintätapaan — vaivaan, joka minusta on vallan tarpeeton. Sillä jos kerran ennestään tiedätte, kuinka vanha Margery lausuu 'puuron', niin kuulette sen myös lukiessanne. Ja ellette sitä ennestään tiedä, ei mikään eriskummainen merkintätapa kykene antamaan muuta kuin irvikuvan siitä somasta skottilaisesta korosta, jota Margery käyttää sanoessansa: 'Sekoittakaa vähän puuroa, sisar Gray'! Olen tosiaankin hyvilläni ja ihmeissäni, että niin helposti ymmärrän syntyperäisiä paikkakuntalaisia ja että keskustelu heidän kanssaan tuottaa minulle hauskuutta, sillä päästyäni työläästi loppuun pari kolme nykyaikaista romaania, joiden aiheet olivat täältä ylämaasta, otaksuin heidän puheensa olevan jotakin tuiki tuntematonta kieltä. Mutta päinvastoin puhuvat vanha Margery, sisäkkö Maggie, puutarhuri Macdonald, metsänvartija Macalister, kaikki melkein puhtaampaa englantia kuin minä, ääntävät huolellisemmin ja muodostavat r:änsä selvemmin. Murre on omituisempaa kuin ääntäminen.
Mutta näitä kielitieteellisiä sivuhyppyjä! Voi, poika, haava sydämessäni on niin syvä ja kipeä, että pelkään siihen kajoamista, pelkään Teidänkin hellävaraista kajoamistanne. Missä minä olinkaan? Niin, puurostahan jouduin kiertotielle. No, kuten sanoin, Jane käy laihaksi ja huonoksi vanhan Margeryn puurosta huolimatta, mutta sisar Rosemary Gray on kukoistava ja yhä entinen pieni, sievä olento, jolla on pehmeä, silkinhieno tukka — tohtori Robin omavaltainen lisä ihastuttavaan kuvaan. Sivumennen sanoen, tämä tohtori oli minulle täydellinen yllätys. Opin paljon tohtori Mackenzieltä ja rakastan tohtori Robia, paitsi toisinaan, kun tekee mieleni ottaa häntä ruskean päällystakin kaulurista ja lennättää ulos ikkunasta.
Mitä taasen tulee sisar Rosemary Grayn ulkomuotoon, pidin parhaana puhua siitä suoraan palvelijoille. Ette voi kuvitella, kuinka hullunkurista usein oli; esimerkiksi kirjastossa, kun Garth tuli ensi kerran alakertaan; hän käski Simpsonin tuoda tikapuut neiti Graylle ja Simpson avasi jo huulensa huomauttaakseen, että sisar Gray varsin helposti varpailtaan muutenkin ulettuu ihan ylähyllylle asti, sen hän oli äsken juuri nähnyt. Onneksi englantilaisten miespalvelijain erinomainen koulutus pelasti minut tilanteesta, ja hän vastasi vain: 'Kyllä, herra, kyllä minä', ja katsoi minuun, joka seisoin aivan vaiti, kuten ihmiseen, jota selvästi huvittaa vaivata toista turhanpäiten. Jos siellä olisi ollut vanha hyvä Margery, jonka skottilainen kieli rupeaa hitaasti käymään, mutta vauhti lisääntyy käydessä niin, ettei sitä saa pysähtymään ennen kuin koko hänen ajatustulvansa on päässyt purkautumaan, olisi minun ollut pakko ottaa hänet hellään syliini ja viedä ulos.