Garth käänsi häneen kasvonsa, jotka olivat täynnä hämmästystä.
"Minä en tahdo", sanoi hän tinkimättömän ratkaisevasti.
"Mutta ajatelkaa, kuinka kovalta mahtaisi tuntua kenelle tahansa, kun haluaisi olla jonkun — jonkun kärsivän ystävän luona, eikä tämä sallisi edes hänen tulla."
"Hänen harvinainen hyväsydämisyytensä kehoittaa häntä tulemaan, neiti Gray. Me olemme kauan olleet hyviä ystäviä ja tovereita. Häneen koskisi liiaksi, kun hän näkisi minut tällaisena."
"Ei hän niin ajattele", puolusti sisar Rosemary. "Voi, ettekö te osaa lukea rivien välistä? Vai tarvitaanko naisen sydän ymmärtämään naisen kirjettä? Luinko sen huonosti? Luenko vielä kerran?"
Garthin kasvot kuvastivat todellista suuttumusta. Hän puhui hillityn tuimasti, ja suorat tummat kulmakarvat olivat rypyssä.
"Te luitte sen vallan hyvin", sanoi hän, "mutta ette tee oikein väittäessänne vastaan. Minun täytyy mieltäni myöten saada kirjurilleni sanella kirjeeni, tarvitsematta selitellä niitä."
"Suokaa anteeksi, herra", sanoi sisar Rosemary nöyrästi.
"Tein pahasti." Garth ojensi kätensä pöydän yli ja piti sitä siinä hetkisen, mutta toista kättä ei laskettu siihen.
"Älkää olko tietävinänne", sanoi hän hymyillen voittavaa hymyänsä, "te minun hyvä pikku holhoojani ja hoivaajani. Te voitte useimmissa tapauksissa ohjata minua, mutta ette tässä. Lopettakaamme nyt siis kirje. Mihin jäimmekään? — Niin — tulla minua katsomaan. Panitteko ylen ystävällinen vai kovin ystävällinen?"