"Olemmeko me varmasti kahden?" kysyi Garth. "Minusta tuntuu kuin täällä olisi joku."
"Hyvä ystävä", sanoi tohtori, "koska metsässä on yksin tai kahden? Lukemattomat pikku oliot ympäröivät meitä. Pirteitä silmiä tirkistelee oksien välistä, karvaisia häntiä puikkii edestakaisin koloihin, näkymättömiä pienen pieniä olentoja liikkuu kuivuneilla lehdillä jalkaimme alla. Jos yksinäisyyteen haluatte, karttakaa metsää."
"Niin kyllä", vastasi Garth, "kyllä minä sen tiedän ja mielelläni kuuntelen niitä. Minä tarkoitan, että joku ihminen on täällä. Brand, usein minua vaivaa tunne, että joku ihminen on lähelläni. Tässä eräänä päivänä, tiedättekö, olisin voinut vannoa, että hän — 'ainoa oikea' — lähestyi hiljaa, katseli minua pimeydessä-olijaa, sääli minua, kuten hänen jalon, hellän sydämensä odottaisi tekevänkin, ja poistui myös ääneti."
"Milloin se tapahtui?" kysyi tohtori.
"Muutamia päiviä sitten. Tohtori Rob oli juuri kertonut meille, kuinka hän oli tavannut hänet — ei, en saakaan sanoa, missä. Sitten hän ja neiti Gray jättivät minut yksin, ja yksinäni pimeydessäni tunsin hänen katseensa."
"Hyvä mies", sanoi tohtori, "ette saa ruveta pelkäämään moisia näkymättömiä vieraita. Muistakaa, että usein hengessämme tunnemme niiden läsnäoloa, jotka syvästi ja uskollisesti ovat meihin kiintyneet, vaikka he ovat hyvin kaukanakin, ja erittäinkin silloin, kun he tietävät meillä olevan vastuksia ja meidän tarvitsevan heitä. Älkää siis ihmetelkö, jos useinkin tunnette 'ainoan oikean' läsnäoloa, sillä luulen — ja tätä en sano harkitsematta, Dalmain — luulen että hänen koko sydämensä, rakkautensa ja elämänsä kuuluu teille."
"Hyvä Jumalani!" huudahti Garth, nousi ja läksi umpimähkään kävelemään.
Tohtori tarttui hänen käsivarteensa. Seuraavassa tuokiossa hän olisikin jo muuten langennut Janen jalkoihin.
"Pysykää paikallanne, mies", sanoi tohtori, "ja kuulkaa minua. Ette sillä mitään voita, että noin ryntäilette pimeydessä. Minä todistan puheeni. Mutta teidän täytyy kuunnella rauhallisena. Kuulkaa siis nyt. Meillä on tässä sielutieteellinen kysymys, jommoiseen ette varmaankaan koskaan ole kiinnittänyt huomiotanne. Tahtoisin, että vähäksi aikaa loisitte mieleenne kuvan 'ainoasta oikeasta' naisesta, jonka kanssa kuvittelisitte seisovanne silmätysten Eedenin yrttitarhassa tai kuutamossa — missä tahansa — missä mieluimmin haluatte. Voitteko silloin havaita asian olevan näin? Rakastunut mies unohtaa oman itsensä kokonaan. Toisaalta nainen, jota hän rakastaa ja haluaa omakseen ja jossa itsessään on vastarakkautta ja vastakaihoa, käy entistä itsetietoisemmaksi. Mies, haluten vain voittaa ja omistaa, ajattelee yksinomaan naista. Nainen, jonka asia on antautua ja antaa, kääntää yht'äkkiä huomionsa omaan itseensä. Vastaako hän miehen toiveita? Onko hän kaikessa sellainen, miksi mies luulee? Voiko hän häntä täysin tyydyttää, ei ainoastaan nyt, vaan vastaisinakin pitkinä vuosina?"
Tohtori vilkasi Janeen, joka istui puunrungolla neljän metrin päässä. Tämä oli kohottanut ristissä olevat kätensä ja nyökkäsi tohtoriin päin, kasvot helpotusta ja kiitollisuutta loistaen.