Tohtori tunsi olevansa oikealla tolalla. Mutta sokean kasvot hänen vieressään vetäytyivät pilveen ja synkkenivät synkkenemistään tohtorin jatkaessa puhettaan:
"Näettekö, rakas ystävä, itse te minulle sanoitte, ettei hänen kauneutensa ollut sitä lajia, jota teidän tiedettiin ihailevan. Eikö ollut siis mahdollista, että hän pelkäsi, ettei hänen ulkomuotonsa jonkin ajan kuluttua enää tyydyttäisi teidän vaatimuksianne?"
"Ei", vastasi Garth, äänessä ehdoton varmuus. "Sellainen otaksuma on liiaksi alentavaa. Sitä paitsi, jos sellainen ajatus mahdollisesti olisi tullut hänen mieleensä, olisi hänen tarvinnut vain kysyä minulta. Päätökseni oli joka tapauksessa peruuttamaton ja vastaukseni olisi rauhoittanut hänet."
"Rakkaus on sokea", huomautti tohtori tyynesti.
"Ne, jotka niin sanovat, valehtelevat", huudahti Garth tuimasti. "Rakkaus on niin tarkkanäköinen, että se näkee kuoren alle ja riemuitsee kauneudesta, jota eivät muiden silmät erota."
"Ette siis hyväksy minun teoriaani?" kysyi tohtori.
"En selitykseksi omaan kohtaani", vastasi Garth, "sillä minä tiedän, että hänen ylevä mielensä olisi auttanut hänet moisten arvelujen yläpuolelle. Mutta yhdyn siihen, että rakastunut mies unohtaa kokonaan oman itsensä. Kuinka me muuten ikinä uskaltaisimmekaan pyytää naista vaimoksemme? Voi, Brand, kun kaikkea oikein ajattelee — kuinka tunkeudumme hänen persoonalliseen elämäänsä, kuinka pyydämme oikeutta saada mieltä myöten kajota häneen, vaikkapa vain käteen — ei mies voisi sitä tehdä, ellei juuri se, että mies rakastaa häntä ja ajattelee häntä, saisi miestä niin tyyten unohtamaan oman itsensä. Katsellessani nyt taaksepäin sitä aikaa huomaan täydellisesti niin olleen minun laitani. Ja kun hän kirkossa sanoi minulle: 'Kuinka vanha te olette?' — niin, en kertonut sitä teille illalla — vaikutti tämä äkkinäinen ajatusteni johtaminen omaan itseeni niin väkevästi, että koko onneni tuntui peräti kutistuvan ja kuolevan oman mitättömyyteni kauhistukseen."
Hiljaista metsässä. Tohtori tunsi olevansa pelissä häviön puolella. Hän ei uskaltanut katsoa vastapäätä istuvaan, äänettömään olentoon. Viimein hän lausui:
"Dalmain, tässä ongelmassa on kaksi ratkaisua mahdollista. — Luuletteko, että tässä oli vain neitseellisen kainostelevana vastaanpaneva Eeva, joka uskoi Aatamin kyllä omansa etsivän?"
"Ooh, ei", sanoi Garth painokkaasti. "Paljon pitemmälle olimme jo päässeet. Ettekä sellaiseen edes vihjaisisi, jos tuntisitte hänet. Hän on liian rehellinen, perin pohjin suora ja vilpitön pettääkseen minut. Ja lisäksi, jos asia niin olisi ollut, olisi hän näiden yksinäisten vuosien kuluessa, kun näki, etten antanut merkkiäkään itsestäni, lähettänyt jonkinlaisen tiedon siitä, mitä oli todella tarkoittanut."