"Olisitteko mennyt hänen luoksensa?" kysyi tohtori,
"Olisin", sanoi Garth verkkaisesti. "Olisin mennyt ja olisin antanut anteeksi — sillä hän on minun omani. Mutta samaa se ei enää olisi ollut. Se olisi ollut ala-arvoista meille kummallekin."
"No niin", jatkoi tohtori, "toinen ratkaisu on vielä. Te myönsitte, että tuo 'ainoa oikea' ei täyttänyt tavanmukaisen kauneuden mittoja. Teidän kauneudenihailunnehan yleensä tunnettiin. Ettekö luule tuona pitkänä yönä — muistakaa, mitenkä uutta tällainen ylenpalttinen, kaihoava rakkaus hänelle oli — rohkeuden häneltä uupuneen? Häntä peloitti tietysti, että kauneusvaatimuksenne pian muuttuisivat niihin kasvoihin ja siihen olemukseen nähden, joka aina oli istuva teitä vastapäätä pöydässä, ja huolimatta omasta suuresta rakkaudestansa ja teidän rakkaudestanne hän piti viisaampana välttää vastaisia pettymyksiä luopuen nykyhetken onnesta. Juuri siksi, että hän teitä todella rakasti, riitti hänellä voimaa sellaiseen ratkaisuun."
Vastapäätä oleva äänetön olento nyökkäsi ja istui kädet ristissä, odottaen. Deryck ajoi hänen asiaansa paremmin kuin hän itse olisi osannutkaan.
Hiljaista metsässä. Koko luonto tuntui ääneti odottavan vastausta.
Se tuli. "Ei", sanoi Garthin nuorekas ääni empimättä. "Siinä tapauksessa hän olisi puhunut minulle pelostansa ja minä olisin heti hänet rauhoittanut. Teidän otaksumanne on alentavaista rakastamalleni naiselle."
Tuuli huoahti puissa. Pilvi peitti auringon. Kumpaakin sokeata, jotka eivät mitään nähneet, värisytti, ja he olivat vaiti.
Tohtori puhui. "Rakas poika", virkkoi hän kovin sydämellisesti, "minun täytyy sittenkin yhä pysyä horjumattomassa vakaumuksessani, että tuolle 'ainoalle oikealle' naiselle te olette yhä 'ainoa oikea' mies. Pimeydessänne on hänen oikea paikkansa teidän vieressänne. Kenties hän nytkin parhaillaan toivoo tänne luoksenne. Ettekö voi sanoa minulle hänen nimeänsä ja sallia minun mennä etsimään häntä ja kuulla hänen omasta suustansa hänen käsitystänsä asiasta, ja jos se on sellainen kuin arvelen, tuoda hänet tänne, niin että hän teille tässä ankeudessanne saisi todistaa rakkautensa ja hellyytensä?"
"Ei ikinä!" sanoi Garth. "Ei elämässäni! Ettekö käsitä, että kun en kerran silloin, kun minulla oli näköni, mainetta ja kaikkea kyllin, kun en silloin voinut saavuttaa hänen rakkauttaan, niin nyt hän saattaisi tuntea minua, avutonta sokeana kohtaan pelkästään sääliä! Ja hänen sääliinsä en tyydy. Jos olin 'vain nuori poika' kolme vuotta sitten, olen nyt 'vain sokea mies', hyväsydämisen säälin kohde. Jos taasen olette oikeassa ja hän silloin epäili rakkauttani ja uskollisuuttani, en nyt enää kykene osoittamaan hänen olleen väärässä enkä myös todistamaan uskollisuuttani. Mutta en päästä tällaisia arveluja himmentämään rakastettuni kuvaa. Hän tarvitsi täydennykseksensä niin paljon parempaa, kuin mitä minä saatoin tarjota. Hän hylkäsi minut, koska en ollut hänen arvoisensa. Ajattelen sen asian mieluimmin niin. Jätetään se nyt."
"Ja te jäätte yksinäisyyteenne", sanoi tohtori surullisesti.