"Onko sinulla se laulu?" kysyi Meldrumin armo ja nousi, ottaen sähkösanomansa ja tyhjän vasun.
"On", sanoi Jane. "Kun viime kuussa olin kaupungissa, olin muutamalla tunnilla rouva Blanchen luona; ja hän, joka harvoin ihailee uudenaikaisia lauluja, oli kovin ihastunut siihen. Hän lauloi ja salli minun säestää. Kulutimme siihen melkein kokonaisen tunnin. Sain sittemmin nuotit."
"Hyvä", sanoi herttuatar. "Minä luotan siis sinuun. Nyt minun täytyy lähettää osaaottava sähkösanoma herttaiselle Velma paralle, jota varmasti kirvelee, kun täytyi olla tulematta. Niin että au revoir [näkemiin!], hyvät ihmiset. Muistakaa, me syömme päivällistä täsmälleen kahdeksalta. Musiikkipuoli alkanee yhdeksältä. Ronnie, ole kiltti poika ja kanna Tommy halliin. Se kirkuu niin hirmuisesti, jos se näkee minun menevän ja jättävän sen. Se on niin helläsydäminen, lintu kulta!"
Äänettömyyttä setrin alla.
Useimmat katselivat nuorta Ronaldia, joka kantoi telinettä käsi niin suorana kuin mahdollista, Tommyn hiipiessä aivan hänen lähelleen pysyen ihmeteltävästi tasapainossa ja ilmeisesti tehden kahdenkeskisiä huomautuksia Ronnien pelokkaaseen korvaan. Herttuatar meni edellä, sangen tyytyväisenä asiain käänteeseen.
Pari vieraista tarkasteli Janea.
"Teit uljaasti", sanoi Myra Ingleby viimein. "Minä tarjoutuisin säestämään, mutta minä osaan vain laulut 'Illan kuutamolla' ja 'Kolme sokeaa rottaa' yhdellä sormella."
"Ja minä tarjoutuisin mielelläni säestämään," sanoi Garth Dalmain, "jos te laulaisitte Lassenin 'Pyhäinpäivän', sillä minä soitan sen vallan mainiosti kymmenellä sormella. On sangen opettavaista kuulla, millä tavoin minä soitan hautakappelin kelloja koko laulun ajan. Mahtavan crescendo-appassionato-fortissimon jälkeenkin, kun he huomaavat: 'Kas, tänään kylmät haudat kukkii, loistaa: on juhlapäivä, pyhäinpäivä tää', minun kelloillani ei ole lainkaan pyhäpäivää. Enhän minä tiedä, mitä tapahtui 'kerran kevätkuussa'. Minun säestäessäni kellot soivat koko ajan vimmatun itsepintaisesti. Mutta minä olen nähnyt 'Rukousnauhan' nuotit enkä tahtoisi edes yrittää moisia sointuja. Heti aloitettava kaikki mahdolliset alennukset mielessä ja ennen kuin on pitkällekään päästy, on kourat täynnä tuttuja ja tuntemattomia ristejä, joihin takertuu uskaltamatta päästää niitä käsistään, kun kukaties ovat hyvinkin tarpeen seuraavassa silmänräpäyksessä. Kuinka ikävää! Mutta kun on puhe 'Rukousnauhan' säestyksestä, minun täytyy sanoa, kuten se vanha lampuoti tuonoin alustalaispäivällisillä sanoi herttuattarelle, kun tämä tyrkytti hänelle vanukasta kolmatta kertaa: 'Teidän armonne, minä en jaksa.'"
"Älkää olko ilkeä, Dal", sanoi Jane. "Te osaisitte säestää 'Rukousnauhan' mainiosti, jos minä vain tahtoisin. Mutta näin ollen pidän parempana säestää itse."
"Voi, sen minä ymmärrän vallan hyvin", sanoi lady Ingleby myötätuntoisesti. "Onhan koko ajan turvallista tietää, että jos rupeaisi menemään väärin, voisi lopettaa toisen käden soiton ja ottaa oikean äänen itselleen."