Nuo kaksi ainoata todella soitannollista läsnäolijaa vaihtoivat melkoista huvittuneisuutta ilmaisevan silmäyksen. "Kai se olisi hyvä, jos tarve tulisi", sanoi Jane. "Minä kyllä 'lopettaisin toisen käden' ja 'antaisin teille äänen'", sanoi Garth vakavasti.
"Sen uskon", sanoi Jane. "Te olette aina niin kovin ystävällinen. Mutta minusta on parempi tulla toimeen omin neuvoin."
"Oletteko ottanut huomioon, kuinka vaikeata on saada ääntä kuulumaan niin suuressa huoneessa, ellette voi seisoa päin yleisöä?" Garth Dalmain puhui huolestuneesti. Jane oli hänen erikoisen hyvä ystävänsä, ja kuten miehistä ainakin, hänestä oli vastenmielistä ajatellakin, että hänen ystävänsä julkinen esiintyminen jollakin tavoin epäonnistuisi.
Sama rauhallinen hymy väikähti Janen silmissä ja siirtyi huulille kuin silloinkin, kun hän huomasi tätinsä todella tarkoittavan häntä Velman sijaiseksi. Hän katsoi ympärilleen. Useimmat seurueesta olivat poistuneet kaksittain ja kolmittain, toiset päärakennukseen, toiset takaisin joelle. Hän, Dal ja Myra olivat siis kolmisin. Hänen rauhalliset silmänsä olivat täynnä salaista veitikkaa, kun hän epäröimättä katsoi Garthia silmiin ja vastasi hänen kysymykseensä.
"On kyllä, tiedän sen. Mutta kaiku huoneessa on vallan mainio ja minä olen oppinut sovittamaan ääntäni. Kenties te ette tiedäkään — ja mitenkä te sen oikeastaan tietäisittekään — että minulla on ollut erikoinen onni saada opiskella rouva Marches'n johdolla Pariisissa ja jälkeenpäin verestää entistä oppiani satunnaisilla, mutta hauskoilla tunneilla Lontoossa hänen tyttärensä luona, joka ei suinkaan ole äitiänsä lahjattomampi. Niin että kyllä minun joltisestikin pitäisi osata käytellä ääntäni, jos lainkaan olen osannut käyttää hyväkseni moisia kultaisia tilaisuuksia."
Nämä sanat olivat Myralle hepreaa ja merkitsivät aivan samaa kuin jos Jane olisi sanonut: olen opetellut äänentapaamista. Eivätkä todenteolla niinkään paljon, koskapa lady Ingleby oli itse kerran yrittänyt opiskella äänentapaamista johtaakseen palvelijainsa ja palvelijattariensa kuorolaulua. Tämä tapahtui siihen aikaan, jolloin hänellä oli erikoisen soitannollinen palvelijakunta. Toisella lakeijalla oli kaunis barytoni. Hovimestari osasi 'hiukkasen vetää bassoa', toisin sanoen, kun muut kohosivat korkeihin alueihin, hän pysyi alimmassa äänessä ja piti sitä, jos käskettiin. Sisäkkö lauloi, kuten itse sanoi, 'toista ääntä'. Toisin sanoen hän oli aina tahdissa hiukan sopraanoa jäljessä ja terssiä alempana korkeudessa. Emännöitsijä, suuri tummaverinen ihminen, jolla oli haivenia ylähuulessa, tehosi vallan merkillisesti arkailemattomana laulaessaan säveltä oktaavia alempaa sopraanoa.
Pahaksi onneksi lady Ingleby ei aina erottanut hänen ääntänsä hovimestarin äänestä. Myra itse ensimmäisenä myönsi, ettei hänellä ollut 'paljon korvaa'. Mutta oli ehdottomasti kärsivällisyyttä koettelevaa huutaa juuri, kun ei mitenkään olisi tohtinut nostaa silmiään 'Hyvän kuningas Wenceslauksen' säestyksestä: "Pysähtykää siihen, Jenkins!" ja sitten huomata, että rouva Jarmis se olikin korkeuksiin menossa. Mutta kun uudella lakeijalla, jonka lordi Ingleby, kiinnittämättä minkäänlaista huomiota hänen soitannollisiin lahjoihinsa, pestasi, sattui olemaan oikein hieno kurkkutenori, niin Myralla mielestään oli ainesta vaikka kuinka suuriin aikaansaannoksiin, ja hän päätti itse opetella äänentapaamista. Hän oppi helposti mi, re, do ja sol, fa, fa, mi äänet, sillä ne olivat 'Kolme sokeata rottaa' laulun alkusävelet, mutta siihen se Myran taito loppuikin. Kun päästiin 'Talon vaimoa he kaikin seurasivat' aiheen monimutkaisiin juoksutuksiin, lady Ingleby oli hukassa, kun ei ollut sanoja, mihin turvata, ja niin hän epätoivoisena herkesi koko äänentapaamisesta.
Niinpä siis nykyajan kuuluisimman laulunopettajan nimikään ei paljoa ilmaissut Myralle. Mutta Garth Dalmain kohottautui.
"Vai niin! Ihmekö, että olette niin kylmäverinen. Velmahan on itsekin ollut kuuluisan rouvan oppilas."
"Sen vuoksihan minäkin tunnen hänet jokseenkin hyvin", sanoi Jane.
"Minä olen tänään täällä, sillä minun piti säestää häntä."