"Minä ymmärrän", sanoi Garth. "Ja nyt teidän on tehtävä molemmat.
'Varjelkoon!' sanoo rouva Parker Bangs, kun hänelle Marlborough
Housen puutarhajuhlissa selitetään, kuka kukin on. Mutta teistä on
mieluisampaa säestää muita kuin itse laulaa, niinkö?"
Janen sävyisä hymy pilkisti jälleen.
"Laulaminen on hauskempaa, mutta säestäminen on hyödyllisempää", sanoi hän.
"Tietysti", virkkoi Garth. "Lukemattomat voivat laulaa hiukkasen, mutta varsin harvat säestää kunnollisesti."
"Jane", sanoi Myra katsellen raukein silmin pitkien tummien ripsiensä alta, "kun sinä kerran olet ottanut laulutunteja ja osaat joitakuita lauluja, miksi ei herttuatar ole ennen pyytänyt sinua laulamaan meille?"
"Surullisesta syystä", vastasi Jane. "Tiedättehän, että hänen ainoa poikansa kuoli kahdeksan vuotta sitten? Hän oli kaunis, lahjakas nuorukainen. Hän ja minä perimme rakkautemme lauluun meidän isoisältämme. Serkkuni antautui musiikkialalle yliopistossa, harjoitti innokkaasti opintoja ja aikoi ammattimusiikkimieheksi. Kerran joululomalla hän oli luvannut laulaa eräässä hyväntekeväisyyskonsertissa Lontoossa, ja täyttääkseen lupauksensa hän lähti ulos, vaikka oli vasta toipumassa nuhakuumeesta. Tauti uudistui, kääntyi keuhkokuumeeksi, ja siihen hän muutaman vuorokauden kuluttua kuoli. Täti parka oli mieletönnä surusta, ja siitä pitäen minun musiikinrakkauteni mainitseminenkin katkeroittaa häntä. Minä myöskin aioin tykkänään antautua musiikkialalle, mutta hän esti sen lujasti. Tuskin uskallan laulaa tai soittaa täällä."
"Mutta miksette muualla?" kysyi Garth Dalmain. "Me olemme usein olleet samoissa perheissä, eikä minulla ole ollut hämärintä aavistusta, että te laulatte."
"En tiedä", sanoi Jane hitaasti. "Mutta — musiikki on minulle niin kallis asia. Se on jonkinlainen kaikkeinpyhin minun sisimmässä olennossani. Eikä ole helppoa nostaa verhoa."
"Verho nostetaan tänä iltana", sanoi Myra Ingleby. "Niin", myönsi Jane hymyillen hieman surunvoittoisesti. "Niin taidetaan tehdä."
"Ja me astumme kaikkein pyhimpään", sanoi Garth Dalmain.