"En milloinkaan, neiti Gray, kykene ilmaisemaan, mitä ajattelen kaikesta siitä, mitä te olette minun hyväkseni tehnyt."
Garth seisoi avonaisen ikkunan edessä kirjastossa. Aamuaurinkoa tulvehti sisään. Ilmassa tuntui kukkain tuoksu ja kajahteli lintujen laulu. Kun hän noin soreana seisoi auringonpaisteessa, kuvastui hänen olentonsa joka piirteessä uutta voimaa ja toiveikkuutta. Hän ojensi innokkaasti kätensä sisar Rosemaryä kohden, enemmän tosin osoittaakseen, kuinka suuressa arvossa hän piti häntä, kuin vähintäkään odottaen, että sisar Rosemary painaisi omansa niihin.
"Ja täällä minä kuljin ja kuvittelin teillä olevan hauskaa ystävienne luona, tuumien keitä ja missä he täällä lähistöllä saattoivat olla. Ja te istuittekin koko ajan silmät siteissä huoneessanne. Voi, sehän on vallan selittämätöntä hyvyyttä! Mutta ettekö sentään väliin tuntenut olevanne pieni petturi, neiti Gray?"
Ainahan hänellä se tunne oli — Jane paralla. Siksi hän heti vastasikin: "Tunsin kyllä. Vaikka sanoinhan teille, etten mennyt kauaksi. Ja lähistöllä asuvat ystäväni olivat Simpson ja Margery, jotka auttoivat ja rohkaisivat minua. Ja tottahan puhuin myöskin, kun sanoin lähteväni pois, sillä meninhän pimeyteen, ja siellä on vallan toinen maailma kuin päivänvalossa."
"Kuinka se on totta!" huudahti Garth. "Ja kuinka vaikeata on saada ihmisiä käsittämään, miten yksinäistä siellä on, ja kuinka tuntuu siltä, kuin he itsekin aivan odottamatta tulisivat jostakin toisesta maailmasta, laskeutuisivat luoksemme jostakin kaukaisesta taivaankappaleesta, osaaottavasti puhellen, ystävällisesti käteen tarttuen, ja lähtisivät jälleen muuanne jättäen meidät äärettömään yksinäisyyteen pimeyden maahan."
"Niin", myönsi sisar Rosemary, "vieläpä melkein pelkäämme jonkun tulevan, sillä hänen mentyänsä tuntuu pimeys entistä pimeämmältä, yksinäisyys entistä yksinäisemmältä."
"Voi, tunsitteko tekin sen?" sanoi Garth. "Tiedättekö, nyt kun tekin olette käynyt pimeyden maassa, ei siellä minusta enää tunnu niin yksinäiseltä kuin ennen. Voin aina sanoa: 'Eräs rakas ja uskollinen ystävä on myös ollut täällä.'"
Hän nauroi niin poikamaisen iloisesti, että kaikki, mikä oli äidillistä Janen rakkaudessa, virkosi voimakkaana eloon ja vaati häneltä ääretöntä ponnistusta. Hän katseli valkopukuista, sorjaa olentoa, joka niin miehekkäänä, yhä niin kauniina nojasi ikkunapieleen, mutta joka kuitenkin oli niin avuton ja sen äärettömän hellyyden tarpeessa, jota hänellä oli antaa. Sitten, seisoessaan yhä katsellen häntä, Jane levitti sylinsä, ikään kuin tämän näin lähelle valmistetun ihanan lepopaikan olisi täytynyt aivan magneetin tavoin vetää hänet hänen luokseen; ja näin seisoen auringonpaisteessa Jane puhui.
Oliko hän kaunis? Kannattiko hänet maalata? Saattaisiko mies milloinkaan kyllästyä moiseen katseeseen, moisiin häntä kohden ojennettuihin käsiin? Voi, liian myöhäistä! Siitä asiasta ei kukaan rakastava mies enää milloinkaan voisi arvosteluansa lausua. Se katse oli vain yhtä miestä varten. Hän ainoastaan kykeni sen katseen loihtimaan noihin rakkautta säteileviin kasvoihin. Mutta hän ei voi onnesta väräjävin äänin kertoa sen kauneudesta. Hän ei voi arvostella. Hän ei voi nähdä. Hän on sokea!
"Herra Dalmain, on paljon yhtä ja toista, mistä kyllä puhelemme sitten, mutta ensin tahtoisin kertoa teille, mikä mielestäni oli tärkein, mitä opin pimeyden maassa." Mutta huomaten mielenliikutuksen vaikuttavan hänen äänensä sävyyn, mikä mahdollisesti liian selvästi johti mieleen "Rukousnauhan" sävelet, pysähtyi hän ja jatkoi hiukan korkeammassa ja vienommassa äänilajissa, jommoista sisar Rosemary tavallisesti käytti.