"Herra Dalmain, opin mielestäni ymmärtämään, että se, mikä yhdelle tuntuu kuvaamattomalta yksinäisyydeltä, voi kahdelle tuntua sangen ihanalta paratiisilta. Minulle selvisi, että joissakin tapauksissa pimeydestä voisi tulla sielujen ihana kohtauspaikka. Jos rakastaisin miestä, joka on menettänyt näkönsä, iloitsisin omastani voidakseni olla hänen silminänsä, kun hän niitä tarvitsee, aivan samoin kuin jos olisin rikas ja hän köyhä, pitäisin rahojani jonkin arvoisina ainoastaan siksi, että hänellä olisi hyötyä niistä. Mutta tiedän kyllä, että päivänvalo usein kiusaisi minua sen tähden, ettei hän sitä näe ja siitä kerallani nauti, ja kun ilta lähestyy, tekisi mieleni sanoa: 'Sammuttakaamme valkeat, älkäämme päästäkö kuunvaloa sisään, istukaamme yhdessä pehmeässä, tenhoavassa pimeydessä, joka kykenee paremmin liittämään yhteen kuin päivänvalo.'"
Janen puhuessa Garth kuunteli ja hänen kasvonsa kalpenivat ja niiden ilme kävi oudon jäykäksi. Sitten, ikään kuin jonkinlaisesta vastavaikutuksesta, hänen kasvonsa leimahtivat poikamaisen punaisiksi aina hiusmartoa myöten. Hän haparoi oranssinväristä rihmaa, joka johti hänen tuolilleen.
"Sisar Rosemary", sanoi hän, ja Janen kädet vaipuivat, kun hän kuuli hänen äänensä sävyn, "on hyvin ystävällistä, että kerrotte minulle, mitä kauniita ajatuksia teissä heräsi pimeydessä. Mutta toivon, että sitä onnellista miestä, jolla on teidän sydämenne tai joka voittaa sen kerran omakseen, ei koskaan kohtaisi niin kova onnettomuus kuin on näkönsä menettäminen. Hänen on parempi elää teidän kanssanne näkevänä kuin joutua käyttämään hyväkseen teidän jaloa uhrautuvaisuuttanne. Mutta mitenkä kirjeiden avaamisen käy?"
Hänen kätensä liukui pitkin oranssinväristä rihmaa, ja hän löysi tuolinsa.
Ja Jane huomasi selittämättömäksi kauhukseen, mitä oli tehnyt. Hän oli kokonaan unohtanut sisar Rosemaryn ja käyttänyt häntä vain välikappaleena saadakseen Garthin tajuamaan, mitä hänen rakkautensa — Janen rakkaus — voisi merkitä hänelle — sokealle. Hän unohti, että Garthin mielestä oli keskustelussa kysymyksessä ainoastaan sisar Rosemary, hän, joka äsken juuri oli osoittanut olevansa niin osaaottavainen ja uskollinen. Ja — voi, rakas Garth parka! Ja senkin rohkea, julkea sisar Rosemary! — Garth tietysti teki sen johtopäätöksen, että sisar Rosemary koetti mielistellä häntä. Jane tunsi olevansa Skyllan ja Kharybdiksen välissä ja teki perin nopean ja hänelle luonteenomaisen keikauksen asiassa.
Hän meni toiselle puolelle pientä pöytää ja istuutui paikalleen. "Minä luulin, että juuri siksi, että ajattelin häntä, tämä selvisi minulle", sanoi hän, "mutta juuri tällä haavaa poika ja minä emme ole vallan hyvissä väleissä. Ei hän edes tiedä, että minä olen täällä."
Garth kohottautui ja taas poikamainen puna osoitti hänen häpeävän äskeistä ajatustansa.
"Hyvä neiti Gray", sanoi hän innokkaasti, "älkää vaan pitäkö minua tungettelevana tai epähienona, mutta tiedättekö, olen usein tuuminut, eiköhän vaan liene olemassa tuo onnellinen mies."
Sisar Rosemary nauroi. "No niin, mutta ei häntä tällä haavaa juuri onnelliseksi voi sanoa", virkkoi hän, "ainakaan siihen katsoen, mitä hän minusta ajattelee. Minun sydämeni on niin kokonaan hänen, jos hänet vain saataisiin se uskomaan. Mutta väärinymmärrystä on tullut välillemme — kokonaan minun syyni — eikä hän salli minun selittää sitä."
"Mutta hän on typerä hullu!" huudahti Garth. "Oletteko te ja hän kihloissa?"