Sisar Rosemary empi. "Emme me oikeastaan kihloissa ole", sanoi hän, "vaikka asia kyllä sittenkin samaa tarkoittaa. Ei kumpainenkaan meistä tahtoisi ajatellakaan ketään muuta." Garth tiesi, että joissakin kansankerroksissa asianomaiset avioliiton ensi havitteluksi "pitävät seuraa keskenään", askelta korkeampi tapa kuin sisäkön, joka sanoo menevänsä "vähän ulos kävelemään", molemmat varsin kuvaavia lausetapoja, sillä jos kaunis Phyllis armaansa kanssa lähtee iltaisin syrjäteille ja pensasaitojen suojaan tai kaduille ja puistoihin, niin nuo toiset pitävät seuraa keskenään tuttujen ja omaistensa vierashuoneissa tai lehtimajoissa. Joka tapauksessa Garth oli aina ajatellut sisar Rosemaryn kuuluvan samaan yhteiskuntaluokkaan kuin hän itsekin. Ehkä tuo tomppeli, jota hän nyt jo sydämestänsä inhosi, kuului alempiin kerroksiin, tai ehkäpä se sairaanhoitajataryhdistys, mihin sisar Rosemary kuului, ei sallinut julkista kihlausta, mutta ei ollut tietävinään "julkisesta salaisuudesta". Oli miten tahansa, hyväsydämisellä, lahjakkaalla ja miellyttävällä pikku neidillä, joka oli tehnyt niin paljon hänen hyväkseen, oli oma "poikansa"; ja tämä todettu tieto helpotti Garthin mieltä. Hän oli viime aikoina niin pelännyt, ettei hän ehkä aina ollut täysin rehellinen sisar Rosemarylle eikä itselleen. Sisar Rosemary oli käynyt hänelle välttämättömäksi, aivan elinehdoksi, ja oli taidollansa ja uhrautuvaisuudellansa saavuttanut hänen suuren kiitollisuutensa. Heidän suhteensa oli niin välitön, heidän seurustelunsa toverillista ja vaivatonta, ja tätä ihanteellista asiaintilaa oli tohtori Rob muutamana päivänä tullut sotkemaan tekemällä erään ehdotuksen. Garth oli kahden kesken selittänyt, miten hänen onnensa ja hauskuutensa oli neiti Gray n varassa ja mitenkä hän pelkäsi, että laitoksen johtajatar kutsuisi hänet pois.
"Pelkään niin, etteivät he anna sisarten olla kauan yhtä mittaa samassa paikassa, mutta ehkä tohtori Deryck voi järjestää niin, että tässä tapauksessa tehtäisiin poikkeus", sanoi Garth.
"Äh, mitä te johtajattarista ja tohtori Deryckistä välitätte", virkkoi tohtori Rob suorasukaisesti. "Jos tahdotte aina pitää hänet, niin varatkaa hänet itsellenne. Naikaa hänet, poikani! Minä takaan, että hän kyllä huolii teidät!"
Niin astui tohtori Rob kömpelöillä, rautakorkoisilla saappaillaan arkaluontoisen tilanteen varpaille.
Garth koetti saada pois mielestään koko ehdotuksen, mutta ei onnistunut. Hän rupesi tarkkaamaan sisar Rosemaryn tuumia ja askareita hänen hyväksensä, ja ne menivät pitemmälle kuin mitä hänen ammattivelvollisuutensa olisi vaatinut, niin että hänestä tuntui, että erikoisen hellä osanotto vaikutti tämän alttiuteen. Hän työnsi ajatuksen pois mielestään yhä uudelleen, kutsuen tohtori Robia vanhaksi höperöksi ja itseänsä itserakkaaksi aasiksi. Mutta yhä uudelleen hän tunsi sisar Rosemaryn lähestyessä joutuvansa vaalivan rakkauden herkkään ilmapiiriin.
Sitten hän eräänä yönä joutui suureen kiusaukseen ja voitti sen.
Miksi hän ei oikeastaan tekisi, niinkuin tohtori Rob oli neuvonut? Miksei hän voisi mennä naimisiin tämän miellyttävän, lahjakkaan ja hellän sairaanhoitajattaren kanssa, ja niin hän saisi pitää hänet ainiaan luonansa pimeydessänsä. Hän ei pitäisi häntä "vain nuorena poikana"… Mitä hänellä oli tarjottavana hänelle? Kaunis koti, kaikki mukavuudet, runsas omaisuus, seuraa, joka tuntui häntä miellyttävän. Mutta silloin kiusaaja iski harhaan kuiskatessaan: "Ja ääni olisi aina Janen. Et ole milloinkaan nähnyt sairaanhoitajattaren kasvoja, etkä milloinkaan näe. Voit kuvitella sen äänen kuuluvan niihin kasvoihin ja siihen olentoon, jota ihailet. Voit mennä naimisiin pikku sisaren kanssa, mutta rakastaa yhä Janea…" Mutta silloin Garth huudahti kauhistuneena: "Mene tiehesi, kiusaaja!" ja hän selviytyi voittajana taistelusta.
Mutta hän oli sittenkin levoton, että oli jollakin tavoin häirinnyt sisar Rosemaryn sydämen rauhaa. Siksi puhe nuoresta miehestä jota sisar Rosemary rakasti, tuotti hänelle helpotusta herättäen samalla mieletöntä, hiipivää mustasukkaisuutta. Ja nyt hän kuuli, että tuo nuori mies oli syypää sisar Rosemaryn onnettomuuteen, kuten Jane oli syypää hänen omaansa — ei syypää, vaan sen aiheuttaja.
Hän päätti kerta kaikkiaan karkottaa ne ajatukset, jotka viime aikoina hänen omassa mielessään olivat tunkeutuneet heidän välillensä, ja laskea heidän ystävyydellensä vielä lujemman ja kiinteämmän perustan olemalla hänelle ehdottoman suora tässä asiassa.
"Neiti Gray", sanoi hän, kumartuen hänen puoleensa huulilla kaunis, poikamaisen avomielinen hymy, jota monet naiset olivat pitäneet aivan vastustamattomana, "on ollut kovin ystävällistä, että olette kertonut minulle itsestänne, ja vaikka myönnänkin tuntevani mieletöntä mustasukkaisuutta tuota onnen suosimaa nuorta miestä kohtaan, jolla on teidän koko sydämenne, olen kuitenkin iloinen, että hän on olemassa, sillä olemme kaikki jotakin vailla, ellemme ihmeellisestä kokemuksesta tunne tuota 'ainoata oikeata' naista tai 'ainoata oikeata' miestä. Ja minä kerron teille, rakas, uskollinen ystäväni, jotakin, mikä läheltä koskee sekä teitä että minua; mutta ennenkuin sen teen, antakaa kätenne minulle, jotta tunnen olevani lähempänä teitä kuin ennen milloinkaan. Te, joka olette käynyt pimeyden maassa, ymmärrätte, mitä kädenpuristus siellä merkitsee."