Garth ojensi kätensä pöydän yli; koko hänen olentonsa ilmaisi jännittynyttä odotusta.
"En voi antaa, herra Dalmain", sanoi sisar Rosemary hiukan värähtelevin äänin. "Satuin polttamaan käteni. No, ei se vaarallista ole. Älkää näyttäkö noin levottomalta. Tulitikulla vain. Niin, silloin kun olin sokeana. Kertokaa nyt minulle siitä, mikä koskee sekä teitä että minua."
Garth veti kätensä takaisin ja liitti molemmat yhteen polvensa ympäri. Hän heittäytyi taaksepäin tuolissaan ja kohotti kasvonsa. Niillä oli niin puhdas ilme, sellainen alhaisemman luontomme kiusausten yläpuolelle kohonnut hengen ylevyys, että Janen silmät kostuivat, kun hän niitä katseli. Hän näki, mitä rakkaus häneen ja kärsimysten kova koulu olivat merkinneet hänen ystävällensä.
Garth alkoi puhua hiljaisesti, kääntymättä Janeen päin.
"Sanokaa minulle", virkkoi hän, "sanokaa, onko hän — kuinka rakas hän on teille?"
Jane ei voinut irroittaa silmiänsä noista rakkaista kasvoista tuosta rakkaasta olennosta. Janen liikutus värähdytteli sisar Rosemaryn ääntä.
"Hän on minun kaikkeni, kaikkeni", vastasi hän.
"Rakastaako hän teitä niin suuresti kuin te ansaitsette?"
Jane kumartui ja painoi huulensa siihen kohtaan pöytää, missä Garthin ojennettu käsi oli ollut. Sitten sisar Rosemary vastasi: "Hän rakasti minua paljon, paljon enemmän kuin ikinä ansaitsen."
"Miksi sanotte 'rakasti'? Eikö 'rakastaa' ole oikeampi muoto?"