"Hän", sanoi Garth, "ei huolinut siitä. Ei se ollut kelvollinen. Oi hyvä Jumalani, te pikku tyttö —! Kunpa tietäisitte, miltä tuntuu olla mitätön sen naisen silmissä, jota rakastaa!" Voihkaisten peitti Garth kasvot käsiinsä. Täydellinen hiljaisuus vallitsi kirjastossa. Äkkiä Garth rupesi puhumaan, hiljaa ja nopeasti, kohottamatta päätään.
"Taas", sanoi hän, "minulla on ihan sama tuntemus, mistä kerroin Brandillekin, mutta nyt selvempänä kuin koskaan paitsi silloin kerran, kun olin yksinäni. Voi, neiti Gray! Älkää liikahtako! Älkää menkö mihinkään! Mutta katselkaa ympäri huonetta ja sanokaa, näettekö mitään. Katsokaa ikkunan luota. Katsokaa oven luota. Kumartukaa ja katsokaa varjostimen taakse. Minä en usko, että olemme kahden. En voi koskaan sitä uskoa. Minua petetään sokeudessani. Ja kuitenkin — minua ei voi pettää. Minä tunnen, että nainen, jota rakastan, on lähelläni. Hänen silmänsä tarkastavat minua säälivinä, murheellisina ja osaaottavina. Hänen surunsa, kun hän näkee minun onnettomuuteni, on niin valtava, että se saartaa minut, niinkuin olin uneksinut hänen rakkautensa tekevän — — — Oi, Jumalani! Hän on niin lähellä — ja se on kauheata, sillä minä en tahdo häntä lähelleni. Soisin mieluummin tuhansia penikulmia välillemme — ja olen varma, ettei ole kuin muutama askel… Onko tämä mielikuvitusta? vai onko tämä totta? vai olenko tulemaisillani hulluksi?… Neiti Gray! Te ette petä minua. Tarkastakaa huone! Herran nimessä, katsokaa kaikkialta ja sanokaa, olemmeko kahden? Ja ellemme ole, kuka on huoneessa paitsi teitä ja minua?"
Jane oli istunut kyynärpäitään pöytään nojaten, hellivät silmät kiinteästi luotuina Garthin painuneeseen päähän. Kun Garth toivoi hänen olevan tuhansien penikulmien päässä, painoi hän päänsä käsiinsä. He olivat niin lähellä toisiaan, että jos Garth olisi uudelleen ojentanut oikean kätensä, se olisi koskettanut Janen tuuheaa, pehmeää tukkaa. Mutta Garth ei ojentanut kättänsä, ja Jane istui kasvot käsiin kätkettyinä.
Garthin hätääntyneen kysymyksen jälkeen vallitsi kirjastossa tuokion syvä äänettömyys. Sitten Jane kohotti päätänsä.
"Ei huoneessa ole ketään muita, herra Dalmain", sanoi sisar Rosemary, "kuin te ja — minä."
Kahdeskymmenesseitsemäs luku.
SILMÄT, JOITA GARTH USKOI.
"Te pidätte siis autolla ajamisesta, neiti Gray?"
He olivat ensi kerran olleet ajelemassa autolla ja joivat nyt kirjastossa teetä yhdessä, myöskin ensi kertaa, ja ensi kertaa sisar Rosemary kaatoi teetä potilaallensa. Oli vasta maanantai-iltapäivä, mutta Janen loppuviikolla saamat kokemukset olivat jo hankkineet hänelle monta uutta oikeutta.
"Kyllä, pidän siitä, herra Dalmain, erittäinkin kun on näin kaunis ilma kuin nyt."