"En, mutta olisi oikein hauskaa kuulla se!" sanoi sisar Rosemary.
"Vasta minun neuvostani! Jotta tuolla tuommoisella olisi jonkinlaista arvoa, täytyy sen tulla ihan itsestään. Mutta lastentuoleista muistan — kun te noin hulluttelette, on äänenne aivan kuin Janen ja koko puhetapanne aivan kuin Janen — kas mun peruukkini! Tiedättekö, se on herttuattaren ainoa omintakainen pikku kirous. Kaikki muu on lainatavaraa. Ja kun hän sanoo: 'Kas mun peruukkini!' koetamme kaikki olla katsomatta siihen. Se kun on tavallisesti hieman kallellaan. Tukaani nykii sitä. Se on niin kovin hellä, tuo lintu kulta!"
"No, tehkää hyvin ja antakaa minulle paahtoleipää", sanoi sisar Rosemary, "älkääkä enää kertoko minulle kaikenmaailman juttuja herttuattaresta. Ei! Siinä on ohuita voileipiä. Sanoinhan minä, että te hukkaatte johtomerkkinne! Paahtoleipä on lämpimässä astiassa oikealla puolallanne. Otaksutaan nyt, että minä olen neiti Champion, ja ojentakaa se minulle aivan yhtä hienon kohteliaasti, kuin ojennatte sen huomenna tähän aikaan hänelle."
"On helppoa luulotella teitä Janeksi, kun kuulee äänenne" sanoi Garth, "ja kuitenkin — en minä oikein tiedä. En ole teitä koskaan oikeastaan vertaillut Janeen. Vanha Rob sanoi kerran lauseen, joka antoi minulle teistä vallan erilaisen kuvan. Hän sanoi, että teillä on vallaton ja vaalea, silkinhieno tukka. Eikä kukaan ihminen voi kuvitella Janella olevan vallattoman, silkinhienon tukan! Ja minä luulen, että ne sanat pelastivatkin koko tilanteen. Sillä teidän äänenne olisi muuten tehnyt minut hulluksi noina ensi päivinä. Väliin ihmettelin itsekseni, oliko mahdollista, että milloinkaan voin tottua siihen. Nyt ymmärrätte mistä syystä, eikö niin? Ja taas toisaalta, ei se ole hänen äänensä kaltainen. Hänen on syvempi, ja toisinaan hän niin herttaisen hauskasti venyttää puhettaan eikä suinkaan säästä höystäviä letkauksiakaan, ja te olette niin kovin siivo pikku olento, jolla on, kuten joku opettaja sanoisi, 'perin selvä ääntämistapa'. Olisi tosiaan hauskaa kuulla teidän ja Janen keskustelevan! Ja kuitenkin — en minä oikein tiedä. Minä olisin kuin tulisilla hiilillä koko ajan."
"Minkä tähden?"
"Pelkäisin niin kauheasti, että te ette pitäisi toisistanne. Katsokaahan, te olette eräällä tavalla ollut minulle suurempiarvoinen kuin kukaan muu koko maailmassa, mutta, mutta hän — niin, hän on minun koko maailmani", sanoi Garth välittömästi. "Ja minua niin peloittaisi, ettei hän täysin tuntisi teidän suurta arvoanne ettekä te oikein ymmärtäisi häntä. Hänellä on erikoinen tapa silmäillä ihmistä ihan kiireestä kantapäähän, eivätkä naiset voi sietää sitä, eivät erittäinkään sellaiset somat, pienet hepeneiset. He tuntevat, että hän näkee kaiken, mikä lähtee helposti irti!"
"Ei minulta mitään helposti lähde irti", mutisi sisar Rosemary, "paitsi potilaani, joka ei pysy paikoillaan tuolissaan."
"Kerran", jatkoi Garth, äänessä rattoisuus, joka tiesi aina juttua, missä Janellakin oli osansa, "kun meitä oli iso joukko vieraita Overdenessa, oli siellä eräs pieni kauhean hupsu naikkonen. Emme voineet keksiä muuta syytä siihen, miksi hänet oli kutsuttu herttuattaren 'hienojen vieraitten' seuraan, kuin sen, että herttuatar ylen mielellään matki häntä ja kertoi juttuja hänestä. Emmekä me taas olisi mitenkään älynneet, kuinka verratonta matkinta oli, ellemme olisi nähneet itse ihmistä. Hän oli koko lailla hauskannäköinen, käherretty, vahanukkemainen ja levoton hupsakka, joka ajatteli aina ulkomuotoansa eikä sallinut juuri muidenkaan sitä unohtaa. Melkein jokainen hänen lauseensa viittasi siihen. Me saimme siitä kylliksemme ja pyysimme Janea jollakin keinoin pitämään huolta, että hän olisi vaiti. Mutta Jane sanoi: 'Ei se, pojat, teille pahaa tee, ja hänestä se on hauskaa. Antakaa te hänen olla!' Jane oli aina aivan erikoisen ystävällinen henkilöille, joita hän otaksui herttuattaren kutsuneen saadakseen jälkeenpäin aihetta pilantekoon. Jane inhosi sellaista. Hän ei voinut niin kovin paljon sanoa tädilleen, mutta meidän ei ollut hyvä yllyttää herttuatarta Janen kuullen. No niin — eräänä iltana, teen jälkeen, pieni joukko meitä odotti Janea alahallissa, valkean ympärillä: oli vähän puhumista hänelle. Oli joulunaika. Puut räiskyivät iloisesti uunissa. Punaiset samettiuutimet olivat alaslaskettuina ja peittivät pengermälle vievän oven ja sen molemmin puolin olevat ikkunat. Tommy istui orrellaan keskellämme ja piti tarkasti silmällä savukkeiden päitä. Ulkona oli kaikki lumen peitossa; vallitsi omituinen hiljaisuus, niin että puhe ja nauru sisällä tuntui juuri vastakohdan vuoksi tavallista hilpeämmältä ja rattoisammalta — tiedättehän tuon läpitunkevan hiljaisuuden, jolloin puita ja peltoja ja polkuja peittää jalan vahvuinen, kimalteleva valkovaippa. Joka vuosi minä aina yhtä hartaasti odotan — mutta minähän unohdin!… Ajatelkaa, en koskaan enää näe lunta!… Mitä siitä. On jo jotakin sekin, että muistaa nähneensä sitä, ja nyt minä kuulen tuon ihmeellisen lumenhiljaisuuden selvemmin kuin ennen. Ennen kuin muut vetävät sälekaihtimet ikkunoista, voin minä jo kenties sanoa: 'Tänä yönä on satanut lunta!' Mistä minä kerroinkaan. Jaa — niin, jo muistankin. Pikku rouva Hupsakasta. Niin, kaikki naiset olivat menneet pukeutumaan, paitsi Jane, joka ei milloinkaan tarvinnut siihen enempää kuin puoli tuntia, ja Hupsakka oli veikeän iloinen, teennäisesti nimittäin, luullen itseänsä siksi vetovoimaksi, joka meitä hallissa pidätteli. Asianlaita oli näet sellainen, että me odotimme Janea puhuaksemme hänelle eräästä uutisesta, jonka juuri olimme kuulleet. Se koski erästä nuorta kaartilaista, joka oli joutunut selkkauksiin, jotka vaativat ankaranpuoleista rangaistusta. Hänen everstinsä oli Janen hyvä tuttava, ja me arvelimme, että Jane kyllä puhuu hänen puolestaan ja parantaa hiukan Billy paran asioita. Niin että rouva Hupsakka oli oikeastaan pahana haittana, vaikk'ei tiennyt sitä. Jane istui selin meihin, jalat uuninristikolla, liepeet käärittyinä polville. Niin, katsokaa, toinen hame oli alla, kaunis, silkkinen, missä oli monen monet poimurivit — sitä olisikin luullut pidettävän päälläpäin. Mutta Janen paras ei koskaan ollut päälläpäin, — hän piti sen aina piilossa. En tarkoita nyt vaatteita, vaan häntä itseään. No niin, pikku Hupsakka rupatti — ei hän koskaan puhunut — itsestään ja omista valloituksistaan aavistamatta lainkaan, kuinka me toivottelimme häntä niin pitkälle kuin pippuri kasvaa. Jane luki yhä iltalehtiä, mutta tunsi ilmassa jotakin levotonta. Ja kesken kaiken — mutta sitähän minä en saakaan kertoa. Jane vaati näet meiltä lupauksen, ettemme koskaan kertoisi sitä. Hän piti sitä sopimattomana tuota toista naista kohtaan. Hätimmiten ennätimme tehdä hänelle selkoa asiasta, ja hän joudutti vielä iltapostiin kirjeen, joka pelasti Billyn rangaistuksesta, mutta hän tuli silti ajoissa päivälliselle ja oli paremmin pukeutunut kuin yksikään toinen. Meistä oli koko harmillista, että meidän oli täytynyt antaa lupauksemme, sillä jok'ikinen meistä oli toivonut pääsevänsä ensimmäisenä kertomaan jutun herttuattarelle. Mutta nähkäähän, täytyy aina tehdä niinkuin Jane sanoo."
"Miksi niin?"
"En minä tiedä. En osaa selittää. Jos tuntisitte hänet, ei teidän tavitsisi kysyä. Kaakkua, neiti Gray?"