"Ei kiitos. Oikein tällä kertaa."
"Taas! Noin juuri olisi Janekin sanonut: 'Oikein tällä kertaa.' Ei olisi lainkaan outoa, jos nyt neljä viikkoa pidettyäni teidän ääntänne hänen äänensä kaltaisena huomenna ajattelisin, että hänen äänensä muistuttaa teidän ääntänne."
"Voi, ette ensinkään", sanoi sisar Rosemary. "Kun hän on teidän kanssanne, ette muuta muistakaan."
"Muistan maarin", huudahti Garth. "Ja hyvä pikku Rosemary, kaipaan teitä kauheasti. Ei kukaan — ei hänkään — voi täyttää teidän sijaanne. Ja tiedättekö", hän nojasi eteenpäin, ja huolestunut ilme varjosi hänen iloisia kasvojansa, "minä alan käydä levottomaksi. Hän ei ole nähnyt minua onnettomuuden jälkeen. Pelkään, että hän kauhistuu. Luuletteko minun hänen mielestään kovasti muuttuneen?"
Jane katsoi sokeata, jonka kasvot niin huolestuneen näköisinä olivat häneen päin. Hän muisti sen aamun samassa huoneessa, jolloin Garth, luullen olevansa kahden tohtori Robin kanssa, käänsi kasvonsa seinästä päin ja kohosi istualleen puhelemaan, ja jolloin hän ensi kerran näki hänen kasvonsa. Hän muisti kääntyneensä uuniin päin, jotta ei tohtori Rob näkisi kyynelten vierivän pitkin hänen poskiansa. Hän katsoi uudelleen Garthiin — ensi kerran todella tajuten, että tämän kasvot olivat tärviöllä; ja kaikki vain hänen tähtensä — ylen valtava hellyys täytti hänen sydämensä. Hän vilkaisi kelloon. Hän ei kestäisi tätä enää kauan.
"Ovatko ne perin kauhean näköiset?" kysyi Garth ja ääni värisi.
"En voi mennä toisen puolesta takuuseen", sanoi sisar Rosemary, "mutta luulisin, että aivan tuollaisinaan teidän kasvonne ovat hänelle ainaiseksi iloksi."
Garth punastui. Hän tunsi iloa ja helpotusta, mutta samalla myös pientä hämmästystä. Sisar Rosemaryn äänessä oli sävy, jonka perille hän ei oikein päässyt.
"Mutta sitten vielä, hän ei ole tottunut minun sokeantapoihini", jatkoi hän. "Pelkään, että näytän hänestä kovin avuttomalta ja kopelolta. Hän ei ole käynyt pimeyden maassa niinkuin te ja minä. Hän ei tunne kaikkia meidän rihmojamme, loviamme ja muita laitteitamme. Hyvä pikku Rosemary, luvatkaa, että te ette jätä minua huomenna. Minä kaipaan häntä — Jumala yksin tietää, kuinka häntä kaipaan — mutta minua alkaa puolittain peloittaa. Kaikki on tietenkin oleva ihmeellisen ihanaa, mutta jokapäiväisen elämä pikkuasioissa tarvitsen sentään teitä vielä. Ensiksi tuntui varsin sopivalta, että olitte järjestänyt lähtönne juuri siksi, kun hän tuli, mutta nyt, juuri sen tähden, että hän tulee, en voi antaa teidän mennä. On oleva aivan sanoin selittämättömän ihanaa, että hän on luonani, mutta se ei ole samaa kuin teidän läsnäolonne."
Sisar Rosemary sai näin palkkansa, ja se oli hänestä vallan ylellinen.