Jane tiesi niin olevan sen vuoksi, että siihen oli imeytynyt kosteutta, mutta hän ei sanonut sitä, sillä hänelle ei ollut lainkaan mieluisaa tämä ilmapallon liidätys eikä Garthin puheen suuntaaminen turhanpäiväisiin asioihin. Hän odotti tyynesti, minkä vastauksen antaisi Garthin syvempi luonne, johon hän oli vedonnut ja jonka hän tunsi varmasti pääsevän vallalle. Pian se pääsikin.
"On sanomattoman ystävällistä, neiti Champion, että viitsitte ajatella kaikkea tätä ja puhua siitä minulle. Saanko osoittaa kiitollisuuttani selittämällä teille kerran, mikä tuottaa vaikeutta? Tuskin olen siitä itsekään selvillä, mutta luulen silti voivani antaa teille jonkinlaisen käsityksen siitä."
Jälleen pitkä vaitiolo. Garth poltti ja mietti. Jane odotti. Vaitiolo oli täynnä ymmärtämystä. Garth huomasi hyräilevänsä erään vanhan kuudennentoista-sataluvun laulun säkeitä:
Mua taivas vielä jos armahtais: moisen tupakan, tuolin ja ystävän sois.
Joko savuke, tuoli tai Jane, tai kaikki kolme yhdessä kukaties, herätti hänessä ylevän rauhan ja levon ja hyvänolon tunteen, sellaisen mielialan kohoamisen, että kaikki hyvä näytti entistä paremmalta, kaikki vaikeudet helpoilta ja kaikki ihanteet saavutettavilta. Hiljaisuus oli kultainen kuin auringonlasku; mutta lopulta hän sen keskeytti.
"Kaksi naista — ainoat naiset, jotka ovat todella jotakin elämääni vaikuttaneet — ovat minulle mittapuuna, josta en voi tinkiä — toinen äitini, kallis, siunattu muisto; toinen vanha Margery Graem, lapsuusaikainen ystäväni ja hoitajani, nyt emännöitsijäni ja yleensä hellijäni ja hoivaajani. Hänen uskollinen sydämensä ja alituinen huolenpitonsa auttavat minua pysymään uskollisena sen suloisen olennon juurruttamille ihanteille, joka viereltäni kuihtui pois, kun olin miehuuteni kynnyksellä. Kotiin palatessani näen ensimmäiseksi, kun eteisen ovi avautuu, vanhan Margeryn, musta satiiniesiliina vyöllä, päässä härmemyssy lavendelinvärisine nauhoineen. Tunnen silloin aina uudestaan olevani seitsenvuotias ja syleilen häntä joka kerta. Te, neiti Champion, ette pidä minusta seitsenvuotisena, mutta Margery pitää. No niin, mutta muutahan minun piti saada teidät tajuamaan. Kun minä vien morsiamen Gleneeshiin ja esitän hänet Margerylle, niin hänen vanhat, ystävälliset silmänsä koettavat nähdä pelkkää hyvää. Hänen vanha, uskollinen sydämensä haluaa palavasti vain rakastaa ja palvella. Ja kuitenkin tiedän, että hän tietää yhtä hyvin kuin minäkin, mikä on mittapuu. Tiedän, että hänen mieleensä muistuu hyvän, hellän, kristityn naisen ihanteellinen kuva, juuri semmoisena kuin minäkin sen muistan; enkä minä saa, en uskalla tuottaa hänelle pettymystä. Uskokaa minua, neiti Champion, monta kertaa, kun fyysillinen vetovoima on ollut valtava ja ulkonaista kauneutta palvoessani olen ollut unohtamaisillani pääasian — näkymättömän, mutta iäisen, silloin, niin, vallan otaksumatta mitään vaikuttavansa, vanha Margery on ollut kirkkaasti katsovinaan minua silmiin, vanhan Margeryn käsi on ollut arasti tarttuvinaan minun takinhihaani ja ääni, joka lapsuudesta pitäen on minua opastanut, on ollut hieman kummastellen sanovinaan: 'Hänetkö siis olette valinnut rakkaan rouva-vainajani paikalle, Garth herra?' Teistä mahtanee tuntua perin hullunkuriselta, neiti Champion, kun te meidän seurapiirimme ja tunteittemme ja yleensä pinnallisen elämäntapamme kannalta ajattelette, kuinka minä istun täällä herttuattaren nurmikolla ja tunnustan, että minua on pidättänyt kosimasta naisia, joita suuresti olen ihaillut, vain pelko siitä, mitä minun vanha hoitajani olisi heistä ajatellut! Mutta ottakaa huomioon, että hänen mielipiteensä perustuu muistoon ja että tämä muisto on minun äiti vainajani muisto. Sitä paitsi, Margery puhuu minun paremman minuuteni puolesta ja ilmituo minun oman arvosteluni sellaisena kuin se on, kun sitä eivät sokaise intohimot eikä vie väärään minun kauneudenihailuni. Ei Margery silti kauneutta hyljeksi. Tosiasiassa hän minun vuokseni pitäisi sitä aivan välttämättömänä, siitä olen varma. Mutta hänen katseensa tunkee niin pian pinnan alle. Aivan niinkuin Paavali sanoo eräässä ylevässä lausumassa, hän ei näkyväisiä katso, vaan näkymättömiä. Tuntuu oudolta, että voin kertoa teille kaikesta tästä, ja todellakin, neiti Champion, ensi kerran minä tämän nyt näin itsellenikin selvitin. Mutta te olitte minusta niin kovin ystävällinen, kun viitsitte antaa minulle hyviä neuvoja tässä asiassa."
Garth Dalmain lakkasi puhumasta ja hiljaisuus, joka seurasi, kesti kiusallisen kauan; se tuntui Janesta aidalta, jonka ylitse hän turhaan yritti kiivetä. Hän oli ryntäävinään edestakaisin etsien veräjää tai muuta poispääsyneuvoa. Hänen oli mahdotonta sopivasti vastata tähän vallan odottamattomaan puheeseen. Hänen mykkää hämminkiänsä lisäsi vielä sekin, että Garthin tunnustus oli sanomattomasti häntä liikuttanut, ja kun Jane oli syvästi liikutettu, kävi puhe aina kankeasti. Tämä nuori mies, jota kaikki naiset ihailivat hänen kauniin ulkomuotonsa ja miellyttävän käytöksensä vuoksi, jota hänen erinomainen naimakuntoisuutensa pani äidit ja naittajat kärkkymään, joka oli jo kuuluisa taiteen maailmassa ja jota imarreltiin, liehiteltiin ja seurapiireissä suosittiin, hän oli muitta mutkitta tunnustanut, että ainoa elossaoleva, hänen elämäänsä jotakin vaikuttava nainen oli hänen vanha hoitajansa ja että tämän mielipiteet ja toiveet pidättivät häntä maailmanmielisestä, erehdyksellisestä naimiskaupasta. Tämä kaikki liikutti syvästi Janea, vaikkakin hänen sydämessänsä täytyi nauraa ajatellessaan, mitä heidän seurapiirinsä sanoisikaan, jos huomaisi tilanteen. Garth joutui uuteen valoon, ja äkkiä Jane ymmärsi hänet aivan toisin kuin milloinkaan ennen.
Mutta hän ei kyennyt vastaukseksi lausumaan muuta kuin: "Minä toivoisin, että tuntisin vanhan Margeryn."
Garthin ruskeat silmät välähtivät mielihyvästä.
"Voi, sitä minäkin toivoisin", sanoi hän. "Minä toivoisin, että te kerran näkisitte Gleneeshin linnan. Te nauttisitte pengermän näköalasta. Se kantaa jyrkkiin rotkoihin, ja loitompana se vie purppuraisten kukkulain yli. Luulen, että te pitäisitte sen havumetsistä ja kanervakankaista. Todellakin, neiti Champion, miks'en minä voisi kutsua 'hienoa seuraa' luokseni syyskuussa, ja kun oikein pyytäisin, niin herttuatar varmaan suostuisi ottamaan sen siipiensä suojaan? Ja niin tekin voisitte tulla ja kuka hyvänsä, jota haluaisitte kutsuttavan. Ja — ja, ehkä — me voisimme kutsua kauniin 'Tähtilipunkin' ja hänen tätinsä, rouva Parker Bangsin. Ja sitten saisimme nähdä, mitä Margery tuumisi hänestä!"