"Menkäämme sisään", sanoi Jane ja nousi. "Olen oikein iloinen tästä keskustelusta", lisäsi hän, kun he rinnatusten kulkivat nurmikon poikki.
"Niin", sanoi Garth. "Eikä liidäteltykään ilmapalloja! Meillä olikin oikea potkupallo tällä kertaa — hyvää, kestävää nahkaa. Ja kerran potkimme rajan yli sekä toinen että toinen — voitto kummallakin. Sillä teidän neuvonne minä otin varteen, ja luulenpa, että minun selitykseni taas paljasti teille asian oikean laidan. Eikö niin, neiti Champion?"
Hänestä tuntui taas kuin olisi hän ollut seitsenvuotias, mutta Jane katseli häntä nyt vanhan Margeryn silmin eikä tämä häntä siis ikävystyttänyt enää.
"Niin kai", sanoi hän hymyillen hänelle ystävällisillä, uskollisilla silmillään, "pitäkäämme sitä ystävyytemme voittona, Dal. Minä kiitän teitä kaikesta, mitä olette minulle kertonut."
Päästyään huoneeseensa Jane huomasi olevan vielä puolituntia aikaa, ennen kuin tarvitsi ryhtyä pukeutumaan. Hän otti päiväkirjansa. Heidän keskustelunsa Garth Dalmainin kanssa kannatti säilyttää muistissa, varsinkin hänen kertomuksensa saarnaajasta, jonka sielu hälvensi ruumiin rumuutta. Hän kirjoitti sen melkein sanasta sanaan.
Sitten hän soitti kamarineitsyttä ja pukeutui sekä päivälliselle että konserttiin, joka oli heti sen jälkeen.
Kuudes luku.
VERHO KOHOAA.
"Neiti Champion! Kas, siinähän te olettekin! Teidän vuoronne, seuraava. Paikkakuntalaisten ohjelman viimeinen numero on menossa, ja sen jälkeen herttuatar ilmoittaa Velman laryngitiksen — toivokaamme, ettei hän puhu appendicitiksesta — ja sitten minä saatan teidät lavalle! Oletteko valmis?"
Illan juhlamenojen ohjaaja, Garth Dalmain, oli etsinyt Jane Championia pengermältä ja seisoi nyt hänen edessänsä, riippuvien kiinalaisten lyhtyjen miedossa valossa. Punainen ruusu napinreiässä ja samanväriset silkkisukat antoivat rahtusen taiteellista värikkyyttä hänen juhlapukunsa tavanmukaiselle mustalle ja valkealle.