Jane katsahti ylöspäin mukavasta korituolistaan, naurahti sitten hänen huolestuneelle ilmeelleen.
"Kyllä minä valmis olen", sanoi hän, nousi ja lähti Garthin kanssa.
"Hyvinkö on käynyt?" kysyi hän. "Onko paljon väkeä?"
"Huone täpösen täynnä", vastasi Garth, "ja herttuatar on nauttinut. On ollutkin tavallista hullunkurisempaa. Mutta vastahan illan 'yllätys' tulee. Entä, missä teidän nuottinne ovat?"
"Kiitos", sanoi Jane. "Minä soitan ulkomuistista. Niin ei tarvitse kääntää lehtiä."
He tulivat konserttisaliin ja seisoivat verhon takana lavalle johtavien portaitten vieressä.
"Sh, kuulkaahan herttuatarta!" kuiskasi Garth. "'Sisarentyttäreni, Jane Champion, on ystävällisesti suostunut suorittamaan —!' Toisin sanoen teidän on puolen minuutin kuluttua noustava lavalle. Olisi totisesti kohteliaampaa teitä kohtaan, jos hän puhuisi vähän vähemmän Velmasta. Mutta yhtä kaikki, he pitävät mistä tahansa. Kas niin! Siinä sitä ollaan! Appendicitis! Sanoinhan minä. Rouva Velma parka! Toivotaan, ettei se tule paikkakunnan lehtiin! Voi taivas! Hän rupeaa vielä pitkiin puheisiin kaikenlaisista uudenaikaisista taudeista. Sama se, jäähän meille siten hetkinen hengähdysaikaa — — — Kuulkaa, neiti Champion, minä puhuin hulluja tänään ylennyksistä ja alennuksista. Kyllä minä osaan soittaa sen säestyksen, jos haluatte. Ette? No niin, kuinka vain tahdotte. Mutta muistakaa, että tarvitaan paljon ääntä, jotta se joltakin vaikuttaisi tässä salissa, ja huone on täpötäynnä. Nyt — herttuatar lopetti. Tulkaa! Varokaa aliaskelta. Hiidessä! Kuinka täällä verhon takana on pimeä."
Garth ojensi kätensä, ja Jane nousi portaita myöten ja astui Overdenen konserttisaliin kokoontuneen kuulijakunnan näkyviin. Hänen kookas vartalonsa näytti tavallista kookkaammalta, kun hän kulki melko korkean lavan poikki. Hänen pukunsa oli musta, jotakin pehmeätä kangasta, povella hienoa vanhaa pitsiä ja helminauha kaulassa. Kun hän tuli esiin, tuijottivat kuulijat häneen ja taputtivat epäröiden käsiään. Velman nimi ohjelmassa oli herättänyt suuria toiveita, ja lavalla olikin neiti Champion, joka tosin soitti aika sievästi, mutta jonka ei otaksuttu laulavan, ei niin ainakaan, että se mitenkään korvaisi Velmaa. Suopeamielisempi kuulijakunta olisi osoittanut hänelle suosiotaan, niin että sali kajahteli, ilmaistakseen siten pitävänsä arvossa hänen valmiuttaan ja kerkeätä onnistumisen toivoansa. Tämä kuulijakunta osoitti hämmästystään empivällä ja laimealla kättentaputuksella.
Jane hymyili hyväntahtoisesti, istuutui suuren Bechstein-pianon eteen ja katsahti valkoisiin ruusuköynnöksiin ja punaiseen riipparuusu-ristiin. Sitten hän, ilman muita alkuvalmisteluja soitti alkusoinnun ja rupesi laulamaan.
Syvä, ihana ääni kaikui kautta salin. Kuulijat valtasi syvä hiljaisuus.
Joka tavu tunkeutui hiljaisuuteen niin sydämellisin ja ihmeellisen suloisin sävelin, että penseitten sydän lakkasi lyömästä ja he ihmettelivät omaa liikutustansa; niiden sydämessä taas, jotka muutenkin syvästi tunsivat, tämän laulun tenho kosketti salaisimpia kieliä.