Mutta verhon takana, puolipimeässä odotti Janea uusi yllätys, paljoa hämmästyttävämpi kuin hänen kuulijakuntansa meluisa haltioissaolo.
Portaitten juurella seisoi Garth Dalmain. Hänen kasvonsa olivat aivan kalpeat, mutta hänen silmänsä paloivat tähtinä. Hän seisoi hievahtamatta, kunnes Jane astui viimeiseltä portaalta ja tuli aivan hänen likelleen. Sitten hän äkkiä tarttui häntä olkapäihin ja käänsi hänet ympäri.
"Takaisin!" sanoi hän äänessä vastustamaton käskyn väre, niin että Janen silmät, täynnä äänetöntä kummastusta, jäivät tuijottamaan häneen. "Menkää heti takaisin ja laulakaa se kokonaan uudestaan, sävel säveleltä, sana sanalta, aivan niinkuin äskenkin. Oh, älkää seisoko ja odottako! Menkää nyt takaisin! Menkää heti! Ettekö te ymmärrä, että teidän täytyy!"
Jane katsoi noihin säihkyviin silmiin. Hän näki niissä jotakin, joka sovitti äänen häikäilemättömän käskyn. Sanaakaan sanomatta hän nousi levollisesti portaita ja astui lavan poikki pianon ääreen. Kuulijat taputtivat yhä ja kiihtyivät osoittamaan mieltymystään, kun hän ilmaantui, mutta Jane istuutui tuolille pianon ääreen omistamatta heille ainuttakaan ajatusta.
Hän oli omituisen ja oudon tunteen vallassa. Ei hän vielä koskaan eläessään ollut totellut häikäilemätöntä käskyä. Jo hänen lapsena ollessaan olivat "Fräulein" ja miss Jebb huomanneet, että he pääsivät toiveittensa perille vain ystävällisesti pyytämällä ja liikuttavasti vetoamalla hänen tunteisiinsa ja oikeudentuntoonsa. Järjettömään käskyyn ja järjelliseenkin, ellei sitä perusteltu, hän teki heti jyrkän tenän. Ja tämä luonteenominaisuus oli yhä olemassa, vaikkakin ajan tasoittamana. Herttuatarkin sanoi tavallisesti Janea puhutellessaan "ole hyvä".
Mutta nyt oli kalpeakasvoinen, palavasilmäinen nuori mies ilman muuta kääntänyt hänet ympäri, pakottanut nousemaan portaita ja käskenyt hänen laulaa uudestaan laulun, sävel säveleltä, sana sanalta, ja hän oli kiltisti totellut.
Istuutuessaan Jane äkkiä päätti, ettei hän laukkaan "Rukousnauhaa" uudestaan. Hänellä oli varastossa monta hienompaa laulua. Kuulijakuntakin odotti jotakin muuta. Miksi hän pettäisi sen odotuksen moisen, aikalailla kiihtyneen nuorukaisen mahtipontisen käskyn vuoksi.
Hän aloitti Händelin "Minne tiesi käynee"-sävellyksen mahtavan alkusoiton, mutta vähitellen hänen totuuden- ja oikeudentuntonsa tulivat välittäjiksi. Ei hän ollut palannut takaisin laulamaan kiihtyneen nuorukaisen, vaan syvästi liikutetun miehen käskystä, eikä tämän liikutus ollut tavallista. Se seikka, että Garth Dalmain oli niin liikutettu, että unohti, vaikkakin vain hetkeksi, ylen hienon käytöstapansa, se oli hänen taiteensa ja laulunsa parhain ylistys. Soittaessaan Händelin aihetta — ja hän soitti niinkuin koskettimisto olisi ollut kokonainen orkesteri, joka totteli hänen voimakkaita, lujia sormiansa — hänelle äkkiä selvisi, vaikkei hän sitä täydellisesti ymmärtänyt, Garthin lausuma täytyy, ja hän päätti alistua. Kun siis alkusävelet loppuivat, hän pysähtyi hetkeksi; sen sijaan, että olisi laulanut suurenmoisen "Semele"-aarian, soitti hän vielä kerran "Rukousnauhan" alkusoinnun ja teki kuten Garth oli käskenyt.
Nuo hetket, vietetyt kanssasi, ne talletan helminauhanain, ja helmi helmeltä tarkasti niitä lasken rukousnauhassain.
Joka helmi on rukoushetkinen
ja sydämen polttoa lievittää,
mutt' alta helmisen seppeleen
yks' risti eteeni välkähtää.