Oi siunatut, polttavat muistoni ilon niukan, kohtalon katkeran, joka helmeä suudellen, viimeksi myös ristiin huuleni kurkotan.
Kun Jane palasi lavalta, seisoi Garth yhä liikkumatonna portaitten juurella. Hänen kasvonsa olivat yhtä kalpeat kuin äskenkin, mutta silmistä oli kadonnut pidätettyjen kyynelten peloittava kiilto, joka oli pakottanut Janen hänen käskystänsä menemään takaisin sanaakaan kysymättä tai vastaanpanematta. Ihmeellinen kirkkaus loisti niistä nyt, ihailun välke, joka koski Janen sydämeen, sillä hän ei milloinkaan ennen ollut moista nähnyt. Hän hymyili astuessaan hitaasti alas portaita ja ojensi Garthille molemmat kätensä, tehden sen aivan välittömästi, viehättävällä sydämellisyydellä. Garth astui ihan portaitten eteen ja tarttui niihin, Janen yhä seisoessa askelta ylempänä.
Tuokioon ei Garth puhunut mitään. Sitten hän sanoi hiljaa, liikutuksesta väräjävällä äänellä: "Jumalani! oi, hyvä Jumalani!"
"Sh, vaiti!" sanoi Jane, "minä en pidä siitä, että sitä nimeä mainitaan kevytmielisesti, Dal."
"Kevytmielisesti!" huudahti Garth. "En voisi mistään puhua tänä iltana kevytmielisesti. 'Kaikkinainen hyvä anti tulee ylhäältä'. Kun minulta puuttuu sanoja puhuakseni annista, ihmettelettekö, että mainitsen Antajan?"
Jane katsoi vakavana suoraan hänen välkkyviin silmiinsä, ja iloinen hymy kirkasti hänen omiaan. "Te piditte siis minun laulustani?" sanoi hän.
"Pidinkö — pidinkö teidän laulustanne?" kertasi Garth hämmennyksen kuvastuessa kasvoilla. "En minä tiedä, pidinkö teidän laulustanne."
"Mistä syystä sitten tämä mairitteleva mielenosoitus?" kysyi Jane nauraen.
"Siitä syystä", sanoi Garth aivan hiljaa, "että te nostitte verhoa ja minä — minä astuin sisälle."
Hän piteli yhä Janen käsiä, ja lausuessaan viimeisiä sanoja hän kumartui suutelemaan kumpaistakin kättä kuvaamattoman hellästi ja kunnioittavasti. Sitten hän päästi ne, astui hiukan syrjään, ja Jane meni yksin pengermälle.