"Tuleeko hänkin Shenstoneen?" uteli Ronald, sillä useimmat herttuattaren vieraista oli kutsuttu lady Inglebyn luo loppuviikoksi.
"Tulee kyllä", sanoi Garth.
"Ooh, taivastentekijä!" huudahti Billy juhlallisesti. "Sanohan, Benedict, pitääkö tätä uskottaman?" [Shakespearen erään henkilön mukaan, näytelmästä "Paljon melua tyhjästä", yleinen nimitys miehille, jotka hangottelevat naimisiin menoa vastaan, mutta lopulta siihen taipuvat.]
Mutta Jane, istuen lähellä Garthia, vilkaisi tähän piilostansa aamulehden takaa ja sanoi niin etteivät muut kuulleet: "Voi, Dal, kuinka olen iloinen! Eilen illallako tämä teille selvisi?"
"Niin", vastasi Garth kääntyen niin, että puhui ainoastaan Janelle, "eilen illalla."
"Auttoiko meidän iltapäiväinen keskustelumme mitenkään sen selviämistä?"
"Ei ensinkään."
"Entä 'Rukousnauha'?"
Garth empi, sitten hän virkkoi Janeen katsomatta: "'Rukousnauha' — kyllä."
Janesta Garthin eilinen kiihtymys oli näin saanut selvityksensä, niin että hän nyt vallan välittömästi saattoi nauttia tästä heidän ystävyytensä uudesta vaiheesta, sillä yhteiset soittoja lauluhetket tuottivat hänelle todellista iloa. Garth oli paljon soitannollisempi kuin hän oli luullutkaan, ja hänen täsmällinen, miehekäs soittamistapansa, jota eivät turhat sitomiset ja pedaalin käyttämiset häirinneet, oli hänelle nautinnon arvoista; ja milloin taas vienoutta kaivattiin, oli se vienompaa kuin hänen omansa. Mutta noina ihmeellisinä yhdessäolon hetkinä ei Garth sanallakaan ilmaissut, minkä arvoinen Janen ääni hänelle oli, sillä hän oli ensi illan jälkeen käynyt ankaran varovaiseksi puheessaan. Tammien alla hän oli päättänyt viikon verran odottaa, ennen kuin puhuisi, ja hän odotti.