Janelle oli uutta ja kumman suloista, että tunsi olevansa jonkun sydämessä ehdottomasti ylinnä muita. Garth ilmaisi sen hänelle niin, että ainoastaan he molemmat sen tajusivat. Kellään muulla ei ollut asiasta aavistustakaan, ja kuitenkin tiesi Jane erinomaisen hyvin, ettei hän milloinkaan voinut astua huoneeseen Garthin heti sitä huomaamatta, ettei hän voinut lähteä huoneesta Garthin heti kaipaamatta. Hänen huomaavaisuutensa oli niin hienoa ja hillittyä, ettei sitä kukaan toinen voinut panna merkille. Ystävät eivät päässeet heitä pistelemään eikä herttuatar sanomaan: "Siunatkoon, mitä te nyt?" Ja sittenkin tuntui Janesta kuin Garthin hellä huolenpito olisi häntä aina ympäröinyt. Ensi kerran eläissään hän tunsi olevansa ylinnä jonkun ajatuksissa. Siksi Garth niin omituisella tavalla tuntui hänen omaltansa. Hän iloitsi ja ylpeili hänen sanoistaan, teoistaan ja oloistaan, ja vasta niinä hetkinä, jotka he yhdessä viettivät laulusalissa, hän oppi tuntemaan hänet ja myös ymmärtämään tuota innostuvaista, kauneudenhurmoista, hetkellistä luonnetta paremmin kuin konsanaan ennen.
Ne olivat ihania päiviä, ja ero iltaisin oli suloinen, sillä se ikään kuin mausti seuraavan päivän tapaamisiloa. Eikä Jane kuitenkaan näinä ihanina onnen päivinä ajatellut rakkautta sanan tavallisessa merkityksessä. Hänen tietämättömyytensä ei riippunut tässä kohden niinkään paljon kokemattomuudesta kuin siitä, että hän oli liian usein kokenut, miten todellisen tunteen sijalle asetetaan sen irvikuva. Moinen kokemus esti hänet tuntemasta oikeata rakkautta nyt, kun se mitä ihanteellisimmassa muodossa häntä lähestyi.
Jane ei ollut kahtatoista kautta ollut seuraelämässä, kun jo oli saanut tusinan verran naimatarjouksia. Vanhemmista ja holhoojista riippumaton, hienosukuinen perijätär ei voinut välttää eräänlaisia kosimisia. Harmahtavat ja kaljulta hohtavat keski-ikäiset miehet, jotka olivat kyllästyneet irtolaiselämäänsä ja joilla oli jokin vanha, kaunis maatila, mutta myös ainainen, onneton, sen ylläpitoon tarvittavien varojen puute, kosivat jalosukuista Jane Championia kuin olisivat olleet kauppa-asioilla ikään, ja jalosukuinen Jane Champion silmäili heitä kiireestä kantapäähän, tarkasti läpikotaisin, kunnes nämä huomasivat olevansa perin halpahintaisia. Sitten hän rauhallisena hylkäsi heidän tarjouksensa aivan yhtä kaupantaitavasti kuin hekin olivat sen tehneet.
Pari, kolme kelpo nuorukaista, jotka Jane oli päästänyt pulasta tai jo vallan toivottomasta ahdingosta auttanut jälleen jalkeille, oli hentomielisessä kiitollisuuden puuskassa tullut ajatelleeksi, miten onnellista olisi nuorelle miehelle aina saada pitää hänet lähellänsä suuntaamassa asioita oikealle tolalle ja neuvottelemassa, mitä kulloinkin oli tehtävä ja — no niin, miksikä ei — maksamassa velkoja eräänlaisena äiti-kullan tapaisena, joka ei henno torua. Ja he olivat tarttuneet hänen käteensä ja rukoilleet häntä vaimoksensa. Jane oli livahuttanut heitä korvalle, jos olivat rohjenneet kajota häneen, ja myös kieltänyt heitä olemasta tuhmia.
Overdenen lähiseudun eräs naimaton kirkkoherra oli aivan äskettäin tehnyt hänelle juhlallisen naimatarjouksen. Usein oli sama herra kiusannut häntä ikävillä keskusteluillaan, ja kun hän nyt tuli vierailulle mielessä tärkeä kysymyksensä, istui Jane Overdenen vierashuoneessa kirjoituspöydän ääressä eikä ennättänyt keksiä mitään neuvoa päästäkseen puikahtamaan tiehensä. Jos kirkkoherra rupesi liian pitkäveteiseksi, voihan hän salaa lopettaa muistiinpanonsa. Kirkkoherra istui mukavaan nojatuoliin, aivan kirjoituspöydän viereen, heitti jalkansa ristiin, toisen polven toiselle, asetti sormiensa päät hiuskarvalleen vastakkain ja aloitti esityksensä alkusanat. Jane teroitteli lyijykyniä ja järjesteli kynänteriä eikä nähtävästi oikein päässyt tolkulle puheen tarkoituksesta, sillä kun kirkkoherra seuraavin sanoin lopetti nuotikkaan esityksensä: "En ainoastaan itsekkäistä syistä, jalo neiti Champion, vaan seurakuntani hyväksi, laumani onneksi ja kirkon työn menestykseksi keskuudessamme", avasi Jane laatikon ja otti sieltä pankkiosoituskirjansa.
"Hyvin mielelläni avustan", sanoi hän. "Kastemaljaako varten, vai saarnatuolia, uusia virsikirjojako vai mitä varten?"
"Jalo neiti", sanoi kirkkoherra haparoiden sanoja, "te ymmärrätte minut väärin. Minä toivoisin saavani viedä teidät alttarille."
"Hyvä herra Bilberry", sanoi Jane Champion, "sehän on ihan tarpeetonta. Jokainen kirkossakävijä näkee joka puolelta kirkkoa selvästi, että te tarvitsette uuden alttariliinan. Mielihyvin minä annan sitä varten kymmenen puntaa. Olenhan viime aikoina ollut siellä aika usein, sillä kävelen mielelläni pitkiä matkoja yksikseni metsässä. Ja nyt te varmaan haluatte tavata tätiäni, ennen kuin lähdette. Hän on lintulassa ruokkimassa ulkomaisia lintujansa. Jos menette tuosta lasiovesta pitkin pengertä vasemmalle, tulette lintulaan ja tapaatte tädin sieltä. Mutta minä pitäisin viisaimpana, ettette mainitsisi tästä keskustelusta mitään tädille. Hän ei pidä koruompeleisista alttariliinoista ja toruisi meitä molempia, väittäen hyödyllisemmäksi, että raha annettaisiin köyhien koululasten jalkineisiin. Ei, hyvänen aika, älkää minua kiittäkö. Olen todellakin iloinen, että minun näin sopii auttaa teidän erinomaista työtänne täällä ympäristössä."
Jane ihmetteli itsekseen muutaman kerran, mahtoiko osoitus milloinkaan joutua maksettavaksi. Hän olisi suonut sen palaavan postitse, revittynä kahtia, ja samalla pari tuimaa riviä miehekkään suuttumuksen osoitukseksi. Mutta kun se pankista määräajan kuluttua hänelle palautettiin ja taakse oli sirosti ja huolitellen kirjoitettu P. Bilberry, ilman närkästyksen merkkiäkään, heitti hän sen paperikoriin joltisenkin pilkallisesti hymyillen.
Tällaisia olivat Janen kosimiskokemukset. Häntä ei kukaan ollut rakastanut hänen itsensä vuoksi. Hän ei ollut milloinkaan tuntenut olevanpa ensi sijalla toisen ihmisen sydämessä ja elämässä. Ja nyt, miehen koko ihailevan rakkauden hellästi ja varoen häntä hoimiinsa kietoessa ja vallatessa, ei hän tuntenutkaan oman onnensa eikä miehen sydämellisyyden syytä. Hänestä oli aivan ilmeistä, että tämä mies oli toiseen naiseen rakastunut, eikä hänen mieleensäkään olisi juolahtanut ruveta kilpailemaan tämän toisen naisen nuoruuden ja viehkeyden kanssa; ja niin hän piti tätä hänen ja Garthin välistä likeistä sydämellisyyttä heidän ystävyytensä uutena kehityskautena, kauniimpana kuin hän oli uskonut mahdolliseksikaan.