Sillä kannalla olivat asiat, kun tiistai tuli ja Overdenen vieraat erkanivat. Jane meni pariksi päiväksi Brandeille Lontooseen. Garth meni suoraan Shenstoneen, jonne hänet oli kutsuttu varta vasten tapaamaan neiti Listeria ja tämän tätiä rouva Parker Bangsia. Janen oli määrä saapua Shenstoneen perjantaina.
Yhdeksäs luku.
LADY INGLEBYN LUONA.
Istuuduttuaan ja junan vieriessä asemalta nojautui Jane nurkkaansa ja huoahti tyytyväisenä. Miten liekään, mutta päivät olivat Lontoossa tuntuneet sietämättömän pitkiltä. Jane muisteli niitä miettiväisenä ja etsi syytä siihen. Oli ollut runsaasti kutsuja ja kaikenlaista mielenkiintoista; tavallisestihan häntä tyydytti jo pelkkä Lontoossa-oleminen. Miksi hän oli tuntenut itsensä levottomaksi, tyytymättömäksi ja yksinäiseksi?
Totuttuun tapaansa hän oli sentään pysähtynyt aseman kirjakojulle ja ostanut ison kasan matkalukemista. Hänen ystävänsä väittivät, ettei Jane voinut tehdä lyhyintäkään matkaa ilman vähintään puolta tusinaa sanomalehtiä. Mutta nyt ne olivat välinpitämättömästi heitettyinä vastapäiselle istuimelle. Jane ajatteli tiistaitansa, keskiviikkoansa ja torstaitansa ja kummasteli, miksi ne olivat vain ikäviä porraspuita perjantain tiellä. Ja nyt hän oli lopultakin perjantaissa. Ja yht'äkkiä junassa, matkalla Shenstoneen, hän alkaa tuntea onnea ja hilpeyttä. Miten oli oikeastaan näiden kolmen viimeisen päivän laita? Flower oli ollut ihastuttava; Deryck kaltaisensa, tosiystävällinen ja huvittava; pikku Dicky herttainen; ja Blossom-murunen niin kultainen kuin ainoastaan Blossom voi olla. Missä oli vika?
"Minä tiedän", sanoi Jane. "Sehän on selvää! Kuinka en ennen sitä huomannut? Sain kuulla niin paljon musiikkia viime päivinä Overdenessa, ja mimmoista musiikkia! Minä olin sairas musiikin ylenpalttisuudesta, ja nyt sen puute taas vaikuttaa tämän alakuloisen yksinäisyyden tunteen. Mutta Myran luona sitä kuulen taas yllinkyllin, sillä Dalhan on siellä ja pitää siitä huolen, jos Myra sattuisikin unohtamaan."
Jane otti Spectatorin iloisen odotuksen onnellinen hymy huulillaan, ja syventyi pian erääseen Etelä-Afrikan kysymystä koskevaan kirjoitukseen.
Myra oli itse asemalla häntä vastassa ponivaljakolla. Sitä paitsi siellä oli rattaat kamarineitsyttä ja matkatavaroita varten; ja viivyttelemättä lähtivät Jane ja hänen emäntänsä täyttä ravia matkaan.
Iltapäiväauringon kultaamien metsien ja ketojen vihreys oli erikoisen rauhoittavaa. Metsäruusuja oli tukuittain pensaikoissa. Korjattiin viimeisiä heinäkuormia. Lintujen laulussa oli riemua ja maalaisissa näköaloissa ja tuoksuissa tartuttavaa tenhoa, jommoista Jane ei ennen ollut näin elävästi tuntenut. Hän veti syvään henkeään ja huudahti melkein tahtomattaan: "Voi, kuinka täällä on hyvä olla!"
"Voi, kultaseni!" sanoi lady Ingleby heiluttaen ruoskaansa ja nyökäyttäen herttaisesti päätään vastaukseksi heinäväen kunnioittaviin tervehdyksiin. "On ihan turvallista, kun sinä olet täällä. Minusta sinä aina tunnut ikään kuin sävelmän bassolta, joltakin niin taatulta ja sovittavalta; kiperissä kohdin tuntee olevansa kuin turvan takana, kun sinä olet läsnä. Minä vihaan kaikenlaisia ikäviä asiainkäänteitä. Ne väsyttävät. Mikseivät asiat aina voi olla samalla kannalla? Tänään niinkuin eilen ja eilen niinkuin huomenna, ja niin ne olisivatkin, elleivät ihmiset näkisi kaikesta niin paljon vaivaa. Kuinka tahansa, mutta minä olen varma, ettei mikään voi koskaan mennä vallan päin honkiin, kun sinä olet saapuvilla."