"Oletteko te ja neiti Lister kihloissa?"
"Emme", vastasi Garth. "Mistä te semmoista otaksuitte?"
"Te sanoitte Overdenessa tiistaina — tiistaina! — vai eikö teistäkin tunnu kuin olisi siitä jo viikkoja kulunut — te sanoitte, että meidän piti jo uskoa teitä."
"Vuosia siitä on minun mielestäni", sanoi Garth, "ja minä toivon sydämestäni, että te uskotte minua. Missään tapauksessa en ole kosinut neiti Listeria, ja tahtoisin välttämättä saada häiritsemättä puhua teidän kanssanne asiasta. Neiti Champion, ettekö tahdo tulla tänne pengermälle tänä iltana, päivällisen jälkeen, kun pelit ja huvitukset ovat parhaimmillaan ja me voimme kenenkään huomaamatta karata? Täällä minä voin puhua teille tarvitsematta pelätä keskeytystä. Kuutamoa maksaa vaivan katsella pengermältä. Minä olin täällä tuntikauden eilen illalla — en, en, nyt te kerran erehdyitte — olin aivan yksin, venematkalta palattuani, ja ajattelin — kuinka — me tänä iltana — yhdessä puhelisimme täällä."
"Tulenhan minä, tietysti", sanoi Jane, "ja te saatte avoimesti puhua, mitä haluatte, mutta luvatkaa, että minä saan neuvoa ja auttaa niin paljon kuin voin."
"Minä kerron kaikki teille", sanoi Garth hiljaa, "ja teidän pitää neuvoa ja auttaa minua, niinkuin te ainoa voitte."
* * * * *
Jane istui ikkunalaudalla nauttien auringonlaskusta ja ihanasta näköalasta ja iloiten puolentunnin rauhasta ennen kamarineitsyen tuloa. Aivan hänen allansa oli laakea, hiekoitettu pengermä leveine kivireunuksineen, kahdeksan, kymmenen jalan päässä siitä vanhanaikainen puutarha siroine kukkasarkoineen, kiemurtelevine käytävineen ja kivisine suihkukaivoineen. Sen takana pehmeä nurmikko vietti järveen, joka hopeakuvastimen kaltaisena väikkyi himmeässä iltavalossa. Hiljaisuutta ei mikään häirinnyt, rauhantunne oli valtava. Janella oli kirja helmassaan, mutta hän ei lukenut. Hänen katseensa kulki etäisiin metsiin järven taakse, sitten helmenharmaalle taivaalle, jossa siellä täällä oli rusopilviä ja kultaviiruja, ja hänet täytti tyytyväisyyden, ilon ja hyvänolon tunne.
Hän kuuli keveätä astuntaa hiekoitukselta ja kumartui katsomaan, kuka siellä liikkui. Garth oli tullut tupakkahuoneesta ja kulki edestakaisin pari kertaa. Sitten hän heittäytyi istumaan korituoliin aivan Janen ikkunan alla ja poltteli ajatuksiinsa vaipuneena. Hänen savukkeensa tuoksu kohosi yli magnoliakukkien aina Janeen saakka. "'Zenithiä', 'Marcovitshia'", hymähti tämä itsekseen. "Somissa vihreissä laatikoissa, kaksitoista shillinkiä sata! Täytyy panna se mieleeni, jos joskus haluan ostaa hänelle joululahjan. Vaikeata on sittenkin keksiä semmoista, jota hän ei olisi jo moneen kertaan saanut."
Garth heitti savukkeen pään menemään ja alkoi hyräillä. Vähitellen hän puhkesi sanoihin ja lauloi hiljakseen kauniilla barytoniäänellään: