"Ylväyttäsi, armas, en lauluksi laatia taida,
sielusi suuruutta, katseestas kajastavaa."
Hiljaisissa sävelissä värisi kiihkeä tunne, niin että Janesta tuntui pahalta salaa kuunnella niitä. Hän katkaisi suuren magnolialehden, kallistui sivullepäin ja pudotti sen hänen päähänsä. Garth hätkähti ja katsoi ylöspäin. "Hohoi!" sanoi hän. "Tekö — siellä?"
"Niin", sanoi Jane nauraen, mutta puhuen hiljaa, jos toisia ikkunoita olisi sattunut olemaan auki, "minä täällä. Te olette laulutervehdyksellä väärän ikkunan alla, hyvä rakastunut!"
"Mitä te luulette tietävänne", huomautti Garth melkein äreästi.
"Eikö tiedä sitten?" kuiskasi Jane. "Mutta te ette saa suuttua, Garthie herra, tehän tiedätte, kuinka sydämestäni suon teille hyvää. Antakaa minun täällä olla vanhan Margeryn sijasta huolehtijananne."
Garth hypähti pystyyn ja katseli häntä puolittain huvittuneena, puolittain uhkaavana.
"Kiipeänkö pitkin magnoliaa?" sanoi hän. "Minulla on niin paljon teille puhuttavaa, jota ei voi huutaa koko talolle."
"Antakaa olla", vastasi Jane. "Minä en halua mitään Romeoita ikkunastani sisälle. 'Siunatkoon! Mitä nyt vielä!' sanoisi Gina-täti. 'Menkää nyt ja pankaa puhdas leukalappu, pikku Garthie herra!' Sen paljon puhuttavan on jäätävä myöhemmäksi, tai me tulemme molemmat liian myöhään päivälliselle."
"Hyvä on", sanoi Garth. "Mutta tulettehan sitten tänne illalla, neiti
Champion? Ja viivytte niin kauan kuin minä tahdon?"
"Minä tulen niin pian kuin suinkin pääsemme", vastasi Jane. "Te ette voi olla hartaampi kertomaan kuin minä kuulemaan. Voi, kuinka nämä magnoliat tuoksuvat! Katsokaahan noita komeita valkoisia kukkia. Tahdotteko yhden napinreikäänne?"