Garth hymähti hänelle toiveikkaan salaperäisesti, kääntyi ja meni sisään.
"Miksi minä aina viehätyn ärsyttämään häntä?" tuumi Jane noustessaan ikkunalta. "Tällä kertaa minä todellakin olin tuhma, hän sitä vastoin tyyni ja herkkä. Myra on aivan oikeassa. Hän ajattelee sitä hyvin vakavasti. Miten lie neiti Listerin laita? Voi, minä toivon, että hän rakastaa häntä ja oikealla tavalla! — Mathews! Ota sama puku, joka minulla oli konsertti-iltana Overdenessa, ja nyt meidän täytyy kiirehtiä. Meillä on tasan kaksikymmentä minuuttia aikaa. Kuinka ihana ilta! Ennenkuin teet mitään, tule katsomaan tätä auringonlaskua. Voi, kuinka täällä on hyvä olla!"
Kymmenes luku.
IHMEELLISIÄ HETKIÄ.
Kaiken maailman malttamattomuus ei voinut estää Shenstonen päivällistä olemasta aikaanielevä toimitus, ja seurueen kahden suosituimman jäsenen oli työlästä heti sen jälkeen livahtaa huomaamatta tiehensä. Niin loikin eräs etäinen kylän kello jo kymmentä, kun Garth ja Jane tulivat yhdessä pengermälle. Garth sieppasi sivumennen huopapeitteen ja sulki huolellisesti hallin oven.
He olivat aivan kahden. Ensi kerran he todella olivatkin kahden kesken noiden päivien jälkeen, jotka heistä molemmista olivat tuntuneet niin pitkiltä.
He kulkivat äänettöminä, rinnatusten leveälle kivivierustalle, josta näki yli koko vanhanaikaisen puiston. Hopeankirkas kuutamo valoi hohdettaan yli koko näkymön. He erottivat jäykät pyökkirivit, kiemurtelevat käytävät, sirokuvioiset kukkasarakkeet ja taustalla järven, jonka hopeaan kuvastui täysikuun levollinen kirkkaus.
Garth levitti huopapeitteen rintanojalle ja Jane istui sille. Garth seisoi hänen vieressään, toinen jalka kaiteen jalustalla, käsivarret ristissä rinnalla, kohotetuin päin. Jane istui sivuittain, kasvot Garthiin päin, nojaten vanhaan kivileijonaan, joka rintanojalla piti vartiota, mutta hän käänsi päänsä niin, että näki järvelle, ja otaksui Garthin katselevan samaan suuntaan.
Mutta Garth katseli Janea.
Tällä oli yllä sama pehmeäkankainen musta puku kuin konsertissa Overdenessa, nyt vain ei ollut koristeena helmiä eikä muitakaan helyjä, ainoastaan kimppunen riipparuusuja. Se oli kuin pesässään hienoissa kellertävissä pitseissä hänen povellaan. Tyyni voima ja ylevyys huokui koko hänen olemuksestaan saaden ilosta tulvehtimaan sen miehen sydämen, joka seisoi ja katseli häntä. Tämän koko palvova ihailu, kiihkeä rakkaus, joka täytti hänen sydämensä niin kokonaan, heijastui silmistä. Ei tarvinnut enää salata. Hänen hetkensä oli vihdoin tullut eikä hänen tarvinnut mitään kaihtaa rakastamaltaan naiselta.