Äkkiä Jane käänsi päätään ihmetellen, miksi ei Garth aloittanut puhetta Pauline Listeristä. Hän katsahti kysyvästi ylöspäin ja kohtasi Garthin katseen.
"Dal!" huudahti hän ja nousi puolittain istuimeltansa. "Mitä, Dal — mitä!"
Garth painoi hänet lempeästi takaisin. "Hiljaa, rakas!" sanoi hän. "Minun täytyy kertoa kaikki teille ja te olette luvannut kuunnella ja neuvoa ja auttaa. Voi, Jane, Jane! Minä tarvitsen teidän apuanne. Minä tarvitsen sitä niin suuresti, enkä vain teidän apuanne, Jane — vaan teidät — teidät, teidät itsenne. Voi, kuinka minä teitä kaipaan! Minä olen nämä kolme päivää ollut yksinäisyydestä sairaana, kun ette te ollut täällä, ja elämä virkosi jälleen, kun te palasitte. Ja on sentään ollut niin kovaa odottaa näin monta tuntia, jotta saisin puhua. Minulla on niin paljon teille kertomista, Jane, siitä, minkä arvoinen olette minulle — minkä arvoiseksi olette minulle tullut konsertti-illan jälkeen. Voi, kuinka voisin sen sanoiksi saada? Ei minulla ole ollut mitään voimakkaita elämyksiä. Kaikki on ollut jokapäiväistä, mitätöntä, mikä enemmän, mikä vähemmän, — pinnallista vain. Teitä tarvitsen ja teitä kaipaan niin voimakkaasti. Kaikki entinen tuntuu niin joutavalta. Kaiken tulevan se himmentää varjollaan, ellei siitä juuri tule kaiken tulevan valtias, koriste ja täyttymys! Oi, Jane! Minä olen ihaillut niin monia naisia. Minä olen ollut hurmaantunut heihin, minä olen huokaillut heidän tähtensä, maalannut heidät ja unohtanut heidät. Mutta en koskaan ennen ole rakastanut naista. Minä en tiennyt, mikä nainen miehelle on, ennen kuin kuulin teidän äänenne värähtelevän korviini! — 'Helmi helmeltä lasken tarkasti'! Oi, rakas, olen sittemmin oppinut laskemaan helmiä, menneen ajan kalliita hetkiä, kauan unohdettuja, nyt muistiin palanneita ja vihdoinkin ymmärrettyjä. 'Joka helmi on rukoushetkinen', voi, niin palavan rukouksen, että menneisyys ja nykyisyys yhtyisivät ehjäksi rukousnauhaksi ja että tulevaisuus ei kätkisi mitään kärsimyksiä eikä eroja. Oi, Jane, Jane! Enkö milloinkaan saa teitä ymmärtämään — kaikkea, kuinka paljon — voi, Jane!"
Jane ei oikein tiennyt, koska Garth oli tullut niin lähelle, mutta hän oli notkistunut toiselle polvelleen hänen eteensä, ja lausuessaan viimeisiä katkonaisia lauseita hän kiersi molemmat kätensä hänen vyötäisilleen ja painoi kasvonsa pehmeihin pitseihin hänen povellensa. Äkkiä hän rauhoittui. Kaikki selitysyritykset tuntuivat vaienneen täydelliseen ymmärtämykseen — valtaavaan, kiehtovaan äänettömyyteen.
Jane ei liikahtanut eikä puhunut. Oli suloista pitää häntä siinä — tätä mielenliikutusten pyörretuulta, joka laantuneena asettui olosijoillensa lepäämään, aivan hänen sydämellensä. Äkkiä hän huomasi, ettei kolmen viime päivän tyhjyys ollut soiton ja laulun ikävöimistä, vaan hänen ikävöimistänsä, ja kun se hänelle selvisi, kiersi hän välittömästi kätensä Garthin kaulaan. Ennen kokemattomat tunteet heräsivät ja liikkuivat hänessä — taivaallinen maailmanunho, elon yksinäisyys kuin poispyyhkäistynä, — he vain kahden. Hänen näin ajatellessaan ja tuntiessaan Garth kohotti päätänsä, yhä pitäen häntä syleilyssään, ja katsoi häntä silmiin sanoen: "Sinä ja minä yhdessä, minun omani — omani."
Mutta noita kauniita, loistavia silmiä ei Jane voinut kestää. Hänen oma arkipäiväinen ulkomuotonsa vaivasi häntä juuri sinäkin hetkenä, ja nuo palvovat silmät tuntuivat valoilta, jotka paljastivat sen. Vain peittääkseen oman ulkomuotonsa häneltä, joka niin arvaamatta oli päässyt lähelle hänen sisäistä pyhäkköänsä, tarttui hän nopeasti molemmin käsin hänen päähänsä ja painoi sen pitseihin povellensa. Mutta Garth ymmärsi näiden rakkaiden, voimakkaiden käsien äkkinäisen kiertymisen päänsä ympäri merkiksi hänen itsensä ja kaiken, mitä hänellä oli tarjottavana, vastaanottamisesta. Kymmenen, kaksikymmentä, kolmekymmentä kuvaamatonta sekuntia hänen sielunsa värisi sanatonta autuutta. Sitten hän irroittautui noiden käsien kierroksesta, nosti päänsä ja katsoi Janea vielä kerran silmiin.
"Minun vaimoni!" sanoi hän
* * * * *
Janen rehellisillä kasvoilla kuvastui pelokas hämmästys. Sitten niille nousi tumma puna, sydämeen niin oudosti virrannut veri syöksyi poskille pannen ne hehkumaan ja sydämen pysähtymään.
Hän irroitti Garthin kädet, nousi ja jäi katselemaan sinne, missä järven tyyni vesi hopein kimmelsi kuutamossa.