Garth Dalmain seisoi hänen vieressään. Hän ei koskenut häneen, ei hän myöskään puhunut. Hän oli varma voitostaan, hänen sielunsa oli täynnä sanomatonta iloa ja tyydytystä. Äänettömyys tuntui ilmaisevan enemmän kuin sanat. Jokainen tavallinen kosketus olisi samentanut niiden hetkien tuntemuksia, jolloin Jane oli painanut häntä puoleensa. Niin hän seisoi aivan hiljaa ja odotti.
Vihdoin Jane puhui. "Tarkoititteko te pyytää minua tulemaan — tulemaan teidän — teidän —?"
"Kyllä, rakas", vastasi Garth rauhallisesti, mutta äänessä värähteli ankaraa itsensähillitsemistä. "Sellaisin aikein ainakin tulin tänne. Mutta nyt en voi sitä pyytää, rakkahin. En voi pyytää sinua tulemaan siksi, mikä sinä jo olet. Ei lupaukset, ei vihkimiset, ei sormuksen ottaminen tai antaminen tee sinua täydellisemmin minun vaimokseni kuin mitä äsken olit, noina ihmeellisinä hetkinä."
Jane kääntyi hitaasti ja katsoi häneen. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt hänen kasvojaan niin säteilevinä. Mutta yhä nuo loistavat silmät viilsivät häneen kuin miekanterät. Hän mieli peittää ne käsillään tai pyytää häntä katsoman metsään ja järveen päin puhuessaan hänelle näitä suloisia sanoja. Hän asetti toisen jalkansa alakaidepuulle, nojasi kyynärpäällään polveensa ja varjosti kasvojaan kädellänsä. Sitten hän vastasi, koettaen puhua levollisesti.
"Te yllätitte minut täydellisesti, Dal. Te olitte tosin erinomaisen ystävällinen ja huomaavainen konsertti-illan jälkeen, ja meidän molempain musiikinihailumme ja -nautintomme sekä keskinäinen luottamuksemme, jota vielä yhä lisäsi keskustelumme setrin alla, kaikki tämä on johtanut harvinaisen sydämelliseen ja kauniiseen ystävyyteen. Minä myönnän rehellisesti, että on tuntunut siltä, kuin se voittaisi kaikki entiset ystävyyteni. Mutta siihen, Dal, on osaksi syynä teidän luonteenne, joka aina pyrkii tekemään teistä eloisimman kohdan toisen henkiseen maisemaan. Mutta minä taasen luulin teidän pyytäneen minua tänne purkaaksenne sydäntänne Pauline Listerin vuoksi. Kaikki uskovat, että hänen kauneutensa on lopultakin vaikuttanut teihin sitovasti, ja todellakin, Dal, ihan todella — minäkin uskoin niin." Jane vaikeni.
"No niin?" sanoi levollinen ääni, täynnä salaista iloa. "Nyt sinä tiedät toista."
"Dal, — te niin säikähdytitte ja hämmästytitte minut. En voi tänä iltana vastata teille. Teidän täytyy suoda minulle aikaa huomiseen — huomisaamuun."
"Mutta, rakkahin", sanoi Garth hellästi, hiukan lähestyen, "ei sinun ole sen tarpeellisempi vastata kuin minustakaan tuntui tarpeelliselta kysyä. Etkö sitä tunne? Kysymys tuli tehdyksi ja vastaus annetuksi äsken juuri. Voi, rakas, tule takaisin luokseni. Istu jälleen."
Mutta Jane seisoi jäykkänä.
"Ei", sanoi hän. "En voi antaa teidän pitää kaikkea noin vain päätettynä. Te yllätitte minut, menin kokonaan päästäni pyörälle — anteeksiantamattomasti, minä myönnän sen. Mutta, hyvä ystävä, avioliitto on vakava asia. Avioliitto ei ole niin vain ilman muuta pelkkää tunnetta. Sen täytyy meitä ylläpitää. Sen täytyy kestää. Sillä täytyy olla vankka ja turvallinen perusta, jotta se pysyisi lujana jokapäiväisen yhteiselämän vastuksissa ja koetuksissa. Tunnen läheisesti niin monta naimisissa olevaa paria. Oleilen heidän kodeissaan ja olen heidän lastensa kummina; ja niin olen mielessäni tehnyt lupauksen, etten itse milloinkaan uskaltaisi seurata heidän esimerkkiään. Kun nyt sallin teidän tehdä tämän kysymyksen, niin ettehän toki ihmettele, että pyydän kahdentoista tunnin ajatusaikaa."