Garth kuunteli häntä. Hän istui kivelle selin järveen, nojaten taaksepäin nähdäkseen Janen kasvot, mutta tämä varjosi ne kokonaan käsillään. Hän heitti jalkansa ristiin, liitti kätensä yhteen niiden ympärille, huojui hetkisen hiljalleen edestakaisin, koettaen hillitä kiihkeätä puhumis- ja toimimishaluansa. Hän yritti tyynnyttää mieltään kiinnittämällä sitä joutaviin pikkuseikkoihin, jotka sattuivat hänen silmiinsä. Hänen punaiset sukkansa loistivat helakasti kuun valossa pengermän vaaleata santaa vastaan ja sopivat mainiosti mustiin kiiltonahkakenkiin. Hän päätti käyttää aina iltaisin punaisia silkkisukkia ja arvaili, kutoisiko Jane hänelle semmoisia milloinkaan. Hän laski rakennuksen julkipuolen ikkunat, pannen merkille Janen ikkunat ja omansa ja kuinka monta oli niiden välillä. Vihdoin hän tunsi voivansa luottaa itseensä ja nojaten taaksepäin niin, että hänen tumma päänsä oli koskettamaisillaan Janen hihanpitsejä, sanoi hellästi:
"Rakas, sano, etkö äsken tuntenut —"
"Oih, vaiti!" huudahti Jane melkein tylysti, "vaiti, Dal! Älkää puhuko tunteesta tämän kysymyksen yhteydessä. Avioliitto on tosioloa, ei tunnetta. Jos toivotte meidän kummankin parasta, menkää heti sisään älkääkä puhuko minulle enää tänä iltana. Kuulin teidän sanovan, että menette huomisaamuna kello yhdeltätoista kirkkoon koettelemaan urkuja. Minä tulen sinne jo puoli kahdeltatoista kuuntelemaan soittoanne, ja kahdeltatoista voitte lähettää pois polkijan, ja minä annan teille vastaukseni. Mutta nyt — voi, menkää, rakas ystävä, sillä todentotta, minä en kestä enempää. Minun täytyy saada olla yksin."
Garth hellitti kätensä, jotka olivat niin lujasti ristissä polvien ympärillä. Hän liuvutti toisen kätensä kaidekiveä myöten Janeen päin, aivan hänen jalkaansa saakka. Jane tunsi hänen siroilla taiteilijasormillaan tarttuvan hänen pukuunsa. Sitten hän nopeasti taivutti tumman päänsä kuiskaten: "Minä suutelen ristiä", niin äärettömän hellin ja kunnioittavin elein, ettei Jane sitä koskaan unohtanut, ja suuteli hänen hameensa helmusta. Seuraavana tuokiona Jane oli yksin.
Hän kuunteli, miten Garthin askelten ääni häipyi. Hän kuuli hallin oven aukenevan ja sulkeutuvan jälleen. Sitten hän istuutui hitaasti aivan samaan asentoon kuin silloinkin, kun Garth oli polvistuneena hänen edessänsä. Nyt hän oli aivan yksin. Viimeisten kovien hetkien jännitys laukesi. Hän painoi molemmat kätensä povelleen, pitseille, joihin nuo rakkaat, kauniit, ihailua säteilevät kasvot olivat kätkeytyneet. Oliko hän tuntenut mitään, kysyi Garth. Voi, mitä hän olikaan tuntenut!
Kyyneleet eivät hevin nousseet Janen silmiin. Mutta tänä iltana häntä oli puhuteltu nimellä, jolla hän ei ollut luullut koskaan itseään puhuteltavan, ja hänen rehellinen sydämensä jo vakuutti, ettei toistamiseen puhuteltaisi. Ja suuria, äänettömiä kyyneleitä vieri käsille ja poven pitseille. Puoliso ja äiti oli hänessä havahtunut, ja hänen sisin olemuksensa mursi esteet, joita asetti ankara pidättymys ja melkein miehevä itsensähillitseminen, eikä taipunut peräytymään ilman naisellista kyynelveroa.
Ja hänen jaloissansa ylt'ympäriinsä oli tallattujen riipparuusujen terälehtiä.
* * * * *
Kotvasen kuluttua hän meni sisään. Halli oli täynnä iloisia ryhmiä. Toivoteltiin hyvää yötä naisten pysähdellen noustessa pääportaita, joilta sinkauttivat takaisin sutkauksia tai varmistivat seuraavan päivän suunnitelmia.
Garth Dalmain seisoi portaiden juurella keskustelemassa Pauline Listerin ja tämän tädin kanssa, joka oli pysähtynyt neljännelle askelmalle. Astuessaan halliin Jane näki heti hänen sorjan, ryhdikkään vartalonsa ja kiiltävänmustan päänsä. Garth oli selin häneen, ja vaikka hän astui edemmäksi, aivan lähelle Garthia, ei tämä näennäisesti ollut tietävinään hänestä. Mutta Garthin äänen iloisuus tuntui saattavan hänet jälleen Janen omaksi näin uudella, suloisella tavalla. Hän yksin tiesi, mikä sen oli saanut aikaan, ja kuunnellessaan hän painoi tietämättään toisella kädellä poveansa.