"Niille on tullut mutka matkaan", sanoi rouva Parker Bangs.
"Neiti Champion raukka!" sanoi neiti Lister lempeästi. "Minä pidän hänestä. Hän on todella oikeata ainesta. Minä luulin vain, että hän olisi ollut meitä muita viisaampi."
"Todella arkipäiväinen", sanoi täti ikään kuin ei olisi viimeistä lausetta kuullutkaan.
"Eihän hän itse ole kasvojansa tehnyt", sanoi neiti Lister jalomielisesti.
"Ei, eikä myös maksa muille, että vähän parantaisivat niitä. Häneen soveltuvat Walter Scottin sanat: 'Luonto kaikessa karkeudessaan.'"
"Rakas täti", huomautti neiti Lister väsyneesti, "älkää nähkö vaivaa viittaamalla englantilaisiin klassikoihin, kun me näin kahden olemme. Se on turhaa voiteen haaskausta, sillä tiedättehän te, että minä tiedän teidän lukeneen ne kaikki. Tässä minun oveni. Tulkaa sisään ja asettukaa mukavasti sohvaan. Minä istun tähän muhkeaan nojatuoliin vastapäätä, minulla on muutamia tärkeitä selityksiä. Varjelkoon! kuinka tämä painuu lattian puoleen! Nämä sukulinnat ovat erinomaisia tavallaan, mutta keinutuoleista ei niissä ole aavistustakaan. Nyt pari, kolme sanaa neiti Championista. Hän on naisten parhaita ja minä pidän hänestä. Hän ei ole kaunotar, mutta hänellä on kaunis vartalo ja hän pukeutuu hyvin. Hänellä on kosolta rahaa ja hän voisi käyttää kalliimpia helmiä kuin minä, mutta hän ei ole niin yksinkertainen, että panisi helmiä ruskealle hipiällensä. Minä pidän naisesta, joka tietää mahdollisuutensa ja mukautuu niihin. Kaikki miehet ihailevat häntä eivätkä niin tee sen vuoksi, että hän näyttäisi joltakin, vaan sen vuoksi, että hän on jotakin, ja uskokaa minua, täti, se se sentään ajan mittaan kannattaa. Se on sellaista, joka kestää. Kymmenen vuoden päästä jalosukuinen Jane on samanlainen kuin nytkin, mutta minä koetan näyttää siltä, mikä minä en ole. Mitä taas Garth Dalmainiin tulee, hänen silmänsä on jokaiseen meistä, mutta sydän ei kehenkään. Hänen kauniit sanansa ja ihailevat silmäyksensä eivät tarkoita avioliittoa. Sillä miehellä on naisihanteensa, eikä hän voi pettää sitä mennäkseen vähempiarvoisen kanssa naimisiin. Jos Sikstuksen madonna voisi astua alas noista pilvistä ja luovuttaa lapsen vasemmalla olevalle nuorelle naiselle, hän ehkä naisi hänet; mutta sittenkin hän pelkäisi minä päivänä tahansa näkevänsä jonkun, joka järjestäisi tukkansa vielä aistikkaammin, tai että tämän jalka ei näyttäisikään hänen persialaisella matollaan yhtä somalta kuin tuolla pilvellä. Ei hän nai rahaa, hänellä on itselläänkin sitä yllin kyllin. Ja vaikka ei olisikaan, ei hän vihkipallin puoleenkaan kääntyisi. Ei hän nai kauneutta, sillä hän ajattelee niin paljon sitä. Hän ihailee niin monia kauniita kasvoja, ettei hän ikinä kahtakymmentäneljää tuntia ole varma, mitä niistä hän enimmin ihailee, ja muun lisäksi on tässä vielä sama juttu kuin hedelmäpuun juurella ollessa: siihen tavallisesti mieli palaa, jota ei hevin tavoita. Ei hän nai hyvyyttä — siveyttä — sielukkaisuutta — mitä nyt mahdetaankaan pitää parhaimpina luonteenominaisuuksina — sillä niihin nähden on jalosukuinen Jane Champion hänen ihanteensa, ja hän taas on liian tarkkatuntoinen nainen, jotta kiinnittäisi moisen epikurolaisen arkipäiväisiin kasvoihinsa. Ja kaiken muun ohessa pitää hän vielä itseänsä häntä niin paljon vanhempanakin. Mutta Garth Dalmainilla on niin herttaisen vähän itsensätuntemusta, poika paralla, ettei hänen juolahda mieleensäkään kysyä, voiko hän voittaa ihanteensa itsellensä. Hän jo mielessään omistaa hänet ja saa kolauksen, kun Jane vastaa hylkäävästi, kuten hän mainitsemistani syistä varmasti tekee. Näinä kolmena päivänä, jolloin hän on kisaillut minun kanssani ja te muut hyvät naittamisvillit, vanhat höperöt olette kieppuneet ympärillämme ja kuvitelleet meidän olevan rakastumaisillamme, on hän jumaloinut maata, jolla Jane kulkee, ja laskenut tunteja, joiden kuluttua taas näkisi hänen tallaavan sitä. Hän oli minun kanssani mieluummin kuin muiden tyttöjen, sillä minä ymmärsin ja johdatin aina keskustelun Janeen, ja hän tiesi myös, että minun äkkiä täytyi pitää huolta teistä tai minulla oli tärkeitä kirjeitä kirjoitettavana, jos Jane vain ilmestyi lähimaille. Mutta sen enempää ei tule milloinkaan Garthin ja minun välillemme. Ja jos te todella välitätte minun nuoresta sydämestäni, niin te nukkaatte tekohampaanne pesupöydän marmorilevylle tai keksitte jonkin muun yhtä erinomaisen syyn meidän äkkinäiseen lähtöömme huomenna. — Ja nyt, täti kulta, älkää huoliko jäädä väittelemään tästä, sillä minä olen sanonut sanottavani asiasta ja jo vähän liikaakin. Ja koettakaa nyt kömpiä vuoteeseenne kertomatta minulle, ketä Dickensin veitikoista minä muistutan, sillä minä olen ovelampi kuin yksikään heistä, ja jos minun täytyy vielä sekuntiakaan olla tässä kireässä liivissäni, niin en takaa, kuinka käy. — Oui, Joséphine, entrez! — Hyvää yötä, täti kulta. Makeita unia!"
Mutta kun kamarineitsyt oli mennyt, sammutti Pauline sähkövalon, veti uutimet sivulle ja seisoi kauan aikaa katselemassa rauhallista, hohtavan kuutamoista, englantilaista maisemaa. Viimein hän nojasi kauniin päänsä ikkunanpuitteeseen ja puheli hiljakseen:
"Minä ajoin hyvin asianne, Dal, vaikkette oikein sitä ansainnut. Teidän olisi jo viikkoja sitten pitänyt ilmaista minulle jotakin Janesta. Kaikissa tapauksissa, nyt loppuu puhe teistä ja minusta. Mitä teihin tulee, hyvä ystävä, huokailkaa te yhä vain kuulle, ja kun huomaatte sen saavuttamattomaksi, älkää uneksikokaan viihdytystä maallisemmista valoista, — älkää edes isäukon parhaista valaanrasvakynttilöistä", lisäsi hän kaihomielin hymähtäen, sillä hän laski sattuvia pilojaan niin hyvin yksinään kuin seurassakin ja yhtä usein oman itsensä kuin muittenkin ihmisten kustannuksella, eikä hänen uljas amerikkalainen mielensä tahtonut tunnustaa edes itselleenkään, että hän oli saanut vaikean haavan.
Jane oli sillä välin kääntynyt vasemmalle ja mennyt hitaasti huoneeseensa. Garth ei ollut tarttunut hänen puoleksi ojennettuun käteensä, ja hän tiesi erinomaisen hyvin, miksi ei. Hän ei tyytyisi enää koskaan ystävänä sitä puristamaan. Jos hän estää kosketuksen, joka tarkoittaa täydellistä omistamista, vetää Garth pois kätensä tavallisen ystävän kosketuksesta. Tänä iltana Garth oli ollut kuningastiikeri, joka oli päässyt veren makuun. Vertaus tuntui oudolta, kun hän ajatteli häntä asianmukaisessa, seurustelupuvussa, viimeistellyn moitteettomana, huoliteltuna silmäänpistävyyden rajoille asti. Mutta ulkona pengermällä hän oli ensi kerran nähnyt ne alkuvoimat, jotka paljastavat miehen — voimakkaan, lujatahtoisen valtiaan — luomakunnan herran. Niissä oli aarniometsien kaikua. Leijonan kiljuntaa niissä oli, tiikerin raivoa, valtavaa omistusoikeuden tuntoa, joka sanoo: 'Minun sinä olet ja minä sinut pidän; sinusta taistelen ja sinusta nautin; ja kuka ikänänsä sinua lähestyy, on kuoleman oma.'
Hän oli tämän tuntenut, ja hänen uljas sielunsa oli ymmärtänyt sen ja pelottomana vastannut siihen sekä ollut valmis tulemaan yhdeksi hänen kanssaan, ellei vain — oih — ellei vain —