Mutta entiselleen eivät asiat enää voineet tulla. Jos hän aikoi antaa tiikerinsä nähdä nälkää, oli rautaristikko ainiaaksi asetettava heidän välillensä. Eivät mitkään hentomieliset viittaukset sisaren ja ystävättären välisestä sekaoliosta tyydyttäisi miestä, jonka pään hän vaistomaisesti oli painanut rintaansa vasten. Sen Jane tiesi. Garth oli tosin suurenmoisesti hallinnut itseänsä, kun hän oli työntänyt hänet luotaan, mutta Jane tiesi, että hän antoi hänelle vain hengähdysaikaa. Garth piti häntä yhä omanaan, ja juuri se varmuus, millä hän odotti läheistä tulevaisuutta, oli tehnyt hänet niin lauhkean kärsivälliseksi nykyhetkiksi. Mutta nytkään, odottaessaan vastausta, ei hän ystävänä huolinut hänen kädestään.
Jane sulki ovensa ja pani sen lukkoon. Hänen täytyi rohkeana tarkastaa tätä tulevaisuuden kysymystä, sulkea kaikki muu ajatuksistaan sen ulkopuolelle paitsi Garthia ja itseänsä. Oi! kunpa hän voisi sulkea itsensäkin sen ulkopuolelle ja ajatella vain häntä ja hänen rakkauttansa, jalkainsa juureen asetettuja ihania lahjoja, jotta hän ne nostaisi tyhjään syliinsä ja painaisi ne siihen ainiaaksi. Hetken hän tahtoi ne pitää. Tuntikauden elää niissä, siihen oli hänellä oikeus. Sitten hänen oli otettava oma itsensä lukuun — omat mahdollisuutensa, omat vaillinaisuutensa, suhteensa Garthiin tulevaisuudessa, mitä avioliitto hänen kanssansa mahdollisesti vaikuttaisi Garthiin. Mitä se toisi hänen omalle osallensa, sitä ei hän tullut ajatelleeksikaan, sitä ei hän harkinnut. Jane oli voimakkaasti itsetietoinen, kuten kaikki sulkeutuneet luonteet, mutta hän ei ollut itsekäs.
Hän antoi olla huoneen pimeänä, meni hapuillen ikkunan luo, veti uutimet auki ja avasi sen, siirti tuolin ikkunan eteen, istui siihen, nojaten kyynärpäitänsä ikkunalautaan, leukaansa käsiinsä, ja katseli kuun valaisemalle pengermälle. Hänen ikkunansa oli vastapäätä sitä paikkaa, jossa Garth ja hän olivat puhelleet. Hän saattoi nähdä kivileijonan ja punaisen kurjenpolven. Hän saattoi erottaa juuri sen paikan, missä hän istui, kun Garth — — Muisto elpyi värähdyttävänä.
Jane antautui mielikuvituksessaan elämänsä ihmeellisimpiin kokemuksiin. Hän oli nainen, joka tiesi mitä tahtoi. Hän oli tuntenut, että hänellä oli oikeus näihin hetkiin, perinpohjin hän sen myös käytti. Pelottomana hän ajatuksissaan kohtasi tiikerinsä ja antautui sen valtaan. Ei Garth kysynyt, rakastiko hän häntä vai eikö, ja itseltään ei Janen tarvinnut sitä kysyä. Hän luopui ylväästä vapaudestaan ja lupasi hellästi ja nöyrästi, vaikkakin voimakkaan sielunsa koko antaumuksella rakastaa, kunnioittaa ja totella häntä. Ilman vähintäkään väristystä hän kohtasi hänen loistavien silmiensä palvovan katseen. Hän unohti oman ulkomuotonsa. Hän oli kahden sielunsa kanssa, ja hänen sielunsa oli ylen kaunis — Garthista täydellisen kaunis.
Vuosikausien yksinäisyys häipyi unohduksiin. Elämä oli rikasta ja tarkoituksellista. Garth tarvitsi häntä alituisesti, ja hän oli aina lähellä ja aina altis hänen toivomuksilleen. "Oletko tyytyväinen, rakkaani?" kysyi hän yhä uudestaan ja uudestaan, ja Garthin iloinen, ainian nuorekas ääni vastasi: "Ylenpalttisesti." Jane hymyili yölle, ja hänen rauhallisista syvistä silmistään kajasti tietoisuus jostakin siihen asti tuntemattomasta, ja hänen hellässä hymyssään väreili kuvaamattoman suloisena aavistus naisen todellisimman onnen salaisuudesta. "Hän on minun, minä olen hänen. Ja kun hän on minun, on rakkaani turvallinen, ja kun minä olen hänen, on hän tyytyväinen."
Niin hän antautui täydellisesti, sulki armaansa rakkautensa hoimiin; hänen jalo sydämensä täyttyi sitä mukaa kuin anti suureni. Sitten virkosi äiti eloon hänessä ja hän huomasi, kuinka viljalti on äidillisyyttä todellisen naisen rakkaudessa, hänen oppiessaan ymmärtämään, kuinka valtavassa määrin rakastavassa miehessä on lasta ja kuinka juuri tämä hänen kaipuunsa valtavuus tekee vallan oudon heikoksi tuon voimakkaan luonteen, jolle hän on käynyt elämänkeskeiseksi.
Jane painoi kädet rintaansa vasten. "Garth", kuiskasi hän, "Garth, minä ymmärrän. Poika raukkani, sinusta tuntui kovalle, kun juuri silloin työnsin sinut luotani. Mutta sinullahan oli ollut kaikki — kaikki, mitä toivoitkin, noina muutamina ihmeellisinä hetkinä, eikä mikään voi sitä riistää sinulta. Ja niin otit minut omaksesi, että mitä tulevaisuus tuoneekin sinulle ja minulle, toisia kasvoja ei milloinkaan kätketä tähän. Se on sinun ja minä olen sinun — tänä iltana ja vast'edes ainian."
Jane nojasi otsaansa ikkunalautaan. Kuunvalo lankesi hänen paksuille ruskeille hiussykeröillensä. Magnoliakukkain tuoksu tuntui hänen ympärillään. Satakieli laulaa liverteli läheisessä metsässä. Menneisyyden yksinäiset vuodet, nykyisyyden hämmentävän ihmeelliset hetket, tulevaisuuden epäselvät kangastukset, kaikki unohtui. Hän purjehti Garthin kera kultaisella valtamerellä, kaukana ajallisuuden rannoilta. Sillä rakkaus on iäistä, ja rakkauden syntyminen vapauttaa hengen kaikista ruumiin siteistä.
* * * * *
Kello löi kahtatoista etäisessä kylässä. Nuo kaksitoista lyöntiä väreilivät kuutamovaloisen puiston yli Janen ikkunaan. Hän eli jälleen ajassa. Hänen vapautunut henkensä kantoi jälleen ruumiin taakkaa.