Uusi päivä oli alkanut, se päivä, jolloin hän oli luvannut Garthille vastauksensa. Kun kello ensi kerran löisi kahtatoista, olisi hän hänen kanssansa kirkossa, ja hänen vastauksensa täytyi olla valmis.
Hän siirtyi ikkunan luota sulkematta sitä, veti uutimet eteen, sytytti sähkövalon kirjoituspöydälleen, riisui juhlapukunsa, ripusti sen vaatekomeroon ja pani ripeästi sen oven kiinni. Sitten hän puki yllensä harmaanvihreän aamupuvun, jonka oli äskettäin ostanut eräistä myyjäisistä, kun ei kukaan huolinut siitä ja vanha nainen, joka sen oli tehnyt, näytti olevan niin pahoilla mielin, ja vetäen tuolin lähemmäksi pöytää otti päiväkirjansa, avasi säpin ja rupesi lukemaan. Hän käänsi hitaasti lehtiä, pysähtyi silloin tällöin, kunnes löysi paikat, joita etsi. Niitä hän katseli mietteissään, pää käsissä. Ne sisälsivät tarkan selostuksen Garthin ja hänen keskusteluistaan Overdenessa, konserttipäivän iltapuolella. Varsinkin hän ajatteli sanoja: "Hänen kasvonsa muuttuivat… Hyvyys ja henkevyys säteili niistä, tehden ne enkelimäisiksi… En sittemmin koskaan enää pitänyt niitä rumina. Vaikka olinkin lapsi, osasin siitä päivin erottaa ruman rumasta. Hänen kasvoillaan näin sittemmin aina hänen sielunsa erinomaisen kauneuden. Kun hän saarnansa jälkeen istui, en pitänyt häntä enää minään simpanssin sukulaisena. Muistin hänen taivaallisen hymynsä kirkkauden. Eiväthän ne tietystikään olleet sellaiset kasvot, joiden olisi aina suonut olevan lähellään tai päivä päivältä vastapäätä pöydässä, mutta ei ihmiselle ollut pantu moista koetusta. Minulle se olisikin ollut sulaa kärsimystä. Ja sittemmin hän on aina pysynyt mielessäni vahvistamassa totuutta, ettei hyvyys koskaan ole ruma, että taivaallisen rakkauden ja ikävöimisen loistaessa rumimmistakin kasvoista nämä muuttuvat hetkellisesti kauniiksi ja herättävät jotakin sellaista, jota ainian onneksensa muistelee."
Ensin Jane luki koko kohdan. Sitten hänen mielensä kiintyi vain yhteen lauselmaan: "Eiväthän ne tietystikään olleet sellaiset kasvot, joiden olisi aina suonut olevan lähellään tai päivä päivältä vastapäätä pöydässä. Minulle se olisikin ollut sulaa kärsimystä."
Vihdoin Jane nousi, sytytti kaikki pukupöydän läheiset sähkövalot, ennen muita molemmat kirkkaat valot kummallakin puolen kuvastinta ja istui sen eteen vilpittömästi tarkastamaan itseänsä.
* * * * *
Kun kylän kello löi yhtä, seisoi Garth Dalmain ikkunassaan viipyen katselemassa iltayötä, joka oli ollut hänelle niin merkityksellinen. Hän muisteli hymähtäen, kuinka oli istunut pengermällä ja rauhoittuakseen ajatellut sukkiansa sekä laskenut, kuinka monta ikkunaa oli Janen ikkunan ja hänen omansa välillä. Niitä oli viisi. Hän tiesi Janen ikkunan magnoliasta ja sen alla olevasta istuimesta, jolle hän oli istunut tietämättä Janen olevan hänen yläpuolellansa. Hän kumartui pitkälle katsomaan sinnepäin. Uutimet olivat kiinni, mutta sisällä näytti olevan vielä valoa. Hänen katsellessaan se sammui.
Hän katseli alaspäin pengermälle. Hän voi nähdä kivileijonan ja punaisen kurjenpolven. Hän voi tarkalleen erottaa sen paikan, jolla Jane oli istunut, kun hän —
Sitten hän lankesi polvilleen ikkunan eteen ja loi silmänsä tähtitaivaalle.
Garthin äiti oli ennättänyt pojalleen opettaa lempeän kärsivällisyytensä ja kestävyytensä pyhän salaisuuden. Voimakkaiden tuntemusten hetkinä tuli hänen huulilleen helpommin sanoja hänen äitinsä Raamatusta kuin hänen omien ajatustensa ilmaisuja. Nytkin, katsellessaan korkeutta kohti, toisti hän hiljaa ja hartaan kunnioittavasti: "'Kaikkinainen hyvä anti ja täydellinen lahja tulee ylhäältä valkeuden Isältä, jonka tykönä ei ole muutosta eikä valkeuden ja pimeyden vaihtelua.' Ja, oi Isä", lisäsi hän, "pidä meitä valkeudessa — häntä ja minua. Suo ettei meissä olisi, kuten ei Sinussakaan, muutosta eikä vaihtelujen varjoja."
Sitten hän nousi ja katseli vielä kerran kivileijonaan ja kaiteen jalustaan. Hänessä soivat riemunsävelet, ja hän risti käsivartensa rinnalleen. "Vaimoni!" sanoi hän. "Oi, minun vaimoni!"