* * * * *
Ja kun kylän kello löi yhtä, oli Jane tehnyt päätöksensä.
Hän nousi hitaasti ja väänsi kaikki tulet sammuksiin. Sitten hapuillen vuoteensa luo, hän vaipui polvilleen ja puhkesi sanomattoman epätoivon vihlovaan itkuun.
Yhdestoista luku.
GARTH LÖYTÄÄ RISTINSÄ.
Ruohokentän ympäröimä kylän kirkko hohti auringossa, kun Jane hiljalleen asteli varjoisasta puistosta. Kello näytti puolta kahtatoista. Jane ei kiirehtinyt, kun tiesi odotettavan vasta kahdeltatoista. Kirkon ikkunat olivat auki ja jykevät tammiovet raollaan. Hän pysähtyi muratinverhoaman pääoven taakse ja kuunteli. Urkujen ääni oli tulevinaan äärettömän kaukaa, mutta oli sittenkin läheisen selvää. Urut tuntuivat hengittävän, ja hengitys oli musiikkia.
Jane työnsi oven enemmän auki, ja silloinkin johtui hänen mieleensä, että punatukkainen, pisamanaamainen poika ja sorjavartaloinen Garth olivat nähtävästi aivan helposti menneet aukeamasta, joka oli liian ahdas hänen rotevuudelleen. Hän aukaisi ovea vielä vähän enemmän ja meni sisään.
Samassa hänen sielunsa kävi hiljaiseksi. Näkymätön voima, jonka läsnäolon usein selvästi tunnemme astuessamme yksin tyhjään kirkkoon, vanhoihin seiniin ja kattoparruihin tarttunut vuosisatojen hartaus vaiensi hänen oman sydämensä itsepintaisen levottomuuden. Tuokioksi hän unohti, mille asialle oli sinne tullut, ja kumarsi päänsä ikään kuin yhtyäkseen menneiden sukupolvien kanssa nöyrästi rukoilemaan.
Garth soitti 'Veni, Creator Spiritusta', Attwoodin ihanaa sovitusta, ja
kun Jane lähestyi kuoria, alkoi Garth laulaa toisen säkeistön sanoja.
Hän lauloi hiljaa, mutta hänen kaunis barytoninsa oli hyvin kantava, ja
Jane erotti joka tavun.
Sä anna ikivalkeus, tee kirkkaaks silmän sokeus! Tää muoto tomun tahrima ah armollasi virvoita! Pois kateet poista, rauha suo! Sun ohjaukses turvan tuo.